Käsite monikulttuurisuus esiintyy usein yhteiskunnallisissa arvokeskusteluissa, kaupunkien sosiaali- ja koulutuspoliittisissa ohjelmissa sekä poliitikkojen puheissa. Mitä tämä monikulttuurisuus sitten tarkoittaa? Ymmärretäänkö se itsestään tapahtuvaksi tapojen, arvojen ja geneettisen perimän sekoittumiseksi, mitä tapahtuu esimerkiksi intialaisen ja suomalaisen perustaessa perheen ja saadessa jälkeläisiä? Vai tarkoitetaanko sillä luonnollisen kehittymisen lisäksi käytännössä poliittis-ideologista ajatusmaailmaa, jossa yhteiskunnan tulee itseisarvoisesti pyrkiä moniarvoiseksi ja useita etnisiä ihmisryhmiä sisältäväksi yhteiskunnaksi?
Ensimmäinen määritelmä edustaa luonnollista kulttuurisidonnaisten tapojen ja perimän muutosta, jota ihmiskunnassa on aina tapahtunut ja tulee myös tapahtumaan. Kaarina Hazard huomautti radiossa perusteilla olevalle natsipuolueelle, että sellaista kuin rotujen puhtaus ei ole olemassakaan, ja joku keskustelussa mukana ollut sanoi, että kaikki kansat ovat maahanmuuttajia, kun tarpeeksi pitkälle historiaan mennään. Olen Kaarina Hazardin kanssa - vaikken suinkaan aina - samaa mieltä. Ei evoluutio-oppi eikä sen paremmin kreationistinen mallikaan tue sitä käsitystä, että maailman olisi jostain tupsahtanut geneettisesti täysin "puhtaita" rotuja, jotka olisivat asuneet alusta alkaen omilla alueillaan ennen kuin....... Vaatisi jo siirtymistä Rauni-Leena Luukanen-Kilden (Wikipedia: http://fi.wikipedia.org/wiki/Rauni-Leena_Luukanen-Kilde) hallitseman kosmologian tasolle, jotta voisi selittää maapallon ihmisten koostuvan eri tähtikuvioista maahan tuoduista roduista. Toinen määritelmä monikulttuurisuudelle on julkisuudessa esiintyvä poliittisen ideologian tavoite, johon pääsemiseen tähtäävää toimintaa voitaisiin ehkä kutsua sanahirviöllä monikulttuuristaminen. Tämä Länsi-Euroopassa siirtomaiden ajan jälkeisestä poliittisten päättäjien potemasta kollektiivisesta häpeästä voimansa saanut ideologia on todettu viime aikoina ainakin Saksan, Iso-Britannian ja Ranskan johtajien suulla epäonnistuneeksi.
Missä olisi sellainen suvaitsevainen ja toimiva monikulttuurinen yhteiskunta, jota jotkut meidänkin maamme visionääreistä haluaisivat kopioida? Monikulttuurisuuden ihannekuvissa kansalainen x aloittaa aamunsa Tai Chi-harjoituksella ja teellä kiinalaisen naapurinsa kanssa, maistaa ruokatunnilla gambialaisen työkaverinsa tarjoamaa chicken njassaa, jatkaa työpäivänsä jälkeen kansalaisopistossa indonesialaisella Lenggang Nyai -tanssikurssilla ja illalla ennen osallitumista toisen naapurin ramadanin päätösjuhlintaan ottaa vastaan intuitiivisia viestejä Anandamurti -nimiseltä henkiseltä oppaalta rajan tuolta puolen.
Peruskoulun maantieteen oppikirjoissa Yhdysvalloista käytettiin aikanaan sanontaa kansojen "sulatusuunina". Nykyisinkin epäilyille monikulttuurisen yhteiskunnan toimivuudesta vastataan yleensä, että toimiihan se Amerikassakin. Yhdysvallat todellakin koostuu intiaanien lisäksi vajaan kolmensadan vuoden ajan maahan tulleista etnisistä ryhmistä ja on siten väestöltään monimuotoinen. Termi sulatusuuni on kuitenkin melkoisen väärä sana kuvaamaan tilannetta koko maassa: New Yorkin kaltaiset suurkaupungit ovat tunnettuja chinatowneista, littleitalyista ja muista kansallisuuksien ympärille rakentuneista kaupuginosista, joissa etenkin oppivelvollisuusiän jälkeen maahan muuttaneet saattavat asua vuosikymmeniä oppimatta englannin kieltä. Valkoihoisten amerikkalaisten ydinmailla ja mustaihoisten detroitilaisessa lähiössä saatetaan suhtautua erittäin vihamielisesti esimerkiksi naapuriin muuttavaan "rotujenväliseen" perheeseen. Osuvampi nimitys Yhdysvaltojen väestölle olisi vaikkapa kesäkeitto, sillä etniset ryhmät asuvat kylläkin samassa liemessä, mutta asuvat pitkälti erillään toisistaan. Amerikkalaisessa yhteiskunnassa käydään edelleenkin rasismikeskustelua, vaikka esimerkiksi mustaihoisia on asunut maassa jo parisataa vuotta ja intiaanit ovat syrjäytyneet reservaateissaan jo monen sukupolven ajan, ikään kuin muukalaisena omalla maallaan - toivottavasti alkuperäisväestöä, sikäli kuin se voidaan määritellä, ei käsitellä tulevaisuuden Suomessa Amerikan intiaanien tavoin. Näennäisestä tasapainostaan huolimatta Yhdysvaltojen sisällä piilevät voimakkaat etniset jännitteet, jotka saavat voimaansa eriarvoistumisesta ja pettymisestä amerikkalaisen unelmaan eli mahdollisuuksiinsa olla oman onnensa seppä.
Yhdysvallat on kuitenkin onnistunut sopeuttamaan erilaisia etnisiä ryhmiä yhteiskuntaansa paremmin kuin Eurooppa. Toki sillä on pitkä historia siirtolaisten vastaanottamisesta ja koko maa on rakennettu siirtolaisuuden pohjalle, mutta on amerikkalaisen mallin paremmuuteen joitain muitakin syitä. Näin suomalaisin silmin amerikkalaisten maaninen rakkaus tähtilippuaan kohtaan tuntuu käsittämättömältä: lippua käytetään arjessa ja juhlassa aivan joka paikassa toimiston seinistä lippalakkeihin ja kalsareihin. Lipulle vannotaan uskollisuutta kouluissakin suomalaisen aamuhartauden sijaan. Jos Suomessa joku pitäisi esillä siniristilippuamme amerikkalaisella innostuksella, se koettaisiin varmasti jonkinlaisena uusnatsistisena provokaationa. Amerikkalaisten suhtautuminen lippuunsa on varmasti kompensaatio puuttuvasta yhteisestä historiasta ja amerikkalaisen yhteiskunnan nuoruudessa: kun eri kansanryhmiltä puuttuvat yhteiset esi-isät, perinteet ja muut yhteenkuuluvaisuuden tunteet, kansallistunne projisoidaan ulkoisiin tunnusmerkkeihin kuten lippuun. Integraatioasteen eron eurooppalaisten ja amerikkalaisten maahanmuuttajien välillä huomaa siinä, että missä amerikkalainen maahanmuuttaja ei epäile tunnustautua amerikkalaiseksi, Suomessa mamut tuntuvat häpeävän pelkästään suomalaiseksi tunnustautumista ja nimittävät itseään esimerkiksi Suomessa asuvaksi somalialaiseksi tai suomenirakilaiseksi. Vaikka amerikkalaisessa yhteiskunnassa etniset ryhmät ovat luonnollisia, millekään tietylle ryhmälle ei ole annettu erivapauksia tai erityiskohtelua velvollisuuksissa tai oikeuksissa - USA:ssa tuskin tunnetaan nk. positiivista syrjintää. Etnisten erityispiirteidensä sijaan ihmiset korostavat amerikkalaisuuttaan, mikä nostaa myös yhteishenkeä niissä tilanteissa, joissa sitä tarvitaan.
Valtiot, joiden väestö on koostunut useista kansallisuuksista tai heimoista, ovat usein aikaa myöten sortuneet sisällissotiin ja hajonneet kansallisvaltioiksi. Näin kävi mm. entisen Neuvostoliiton kohdalla, Jugoslaviassa ja Somaliassa. Niissä maissa, joissa eri alueilla on hyvin päätösvaltainen itsehallinto kuten Sveitsissä, Intiassa, Brasiliassa, USA:ssa ja Kanadassa, eri kieli- ja kulttuuriryhmien yhteiselo on todennäköisesti pidempää kuin maissa, joissa valta on keskittynyttä. On ilmeistä, että ihmiset ovat taipuvaisia viihtymään samat arvot ja kulttuurin jakavien ihmisten parissa, eikä tämä taipumus rajoitu vain tiettyihin maihin tai maanosiin vaan se on universaalia. Kysymykseen monikulttuurisuuden mahdollisuudesta toteutua, vastaus riippuu siitä, miten valtiot onnistuvat sitouttamaan eri kansanosat yhteisiin päämääriin. Tämä on tietenkin sitä helpompaa, mitä lähempänä eri osapuolten uskonnolliset ja kulttuuriset käsitykset ihmisarvosta, oikeudenmukaisuudesta ja valtion roolista ovat toisiaan. Eri kulttuuritaustoista olevien ihmisten sopeuttaminen esimerkiksi Saksaan tai Iso-Britanniaan ei ole mahdotonta. Se vain riippuu siitä, miten hyvin etniset ryhmät hyväksyvät paikalliset normit: ne jotka eivät hyväksy, eivät sopeudu, ja ne jotka hyväksyvät, sopeutuvat. Suuri virhe onkin tehty siinä kuvitelmassa, että täysin erilaisista kulttuureista Eurooppaan muuttaneet humanitaariset maahanmuuttajat voivat säilyttää koko kulttuurinsa ihmisoikeus- ja valtakäsityksineen ja jatkaa alkuperäisen kotimaansa elämää eurooppalaisessa ympäristössä. Esimerkiksi patriarkaaliseen ja Koraanin ylivaltaa korostavaan maailmaan syntyneen on mahdotonta asua eurooppalaisissa tasa-arvoa ja sekularismia julistavissa maissa ilman ongelmia, ellei tämä muuta elämää ohjaavia fundamenttejaan uuden kotimaansa mukaisiksi. Suomessakin on nähtävissä selvästi se, että ne vähemmistöt, jotka korostavat erilaisuuttaan, eivät menesty niin hyvin kuin ne, jotka eivät erilaisuuttaan tuo esille.
Monikulttuurisuusideologiaa mainostetaan yhteiskuntaa rikastuttavana tekijänä, millä käänteisesti viitataan siihen, että kulttuurillisesti melko yhtenäisessä yhteiskunnassa olisi jotenkin tylsää ja onnetonta asua. Jos Suomessa sanoo viihtyvänsä parhaiten juuri suomalaisten kanssa suomalaisessa kulttuurissa, "suvaitsevaisto" leimaa jo senkin kansallissosialistiseksi ja natsi-ideologiaan viittaavaksi. Kuitenkaan monikulttuurisuusideologiaa kannattavat henkilöt eivät osaa tehdä tiivistävää yhteenvetoa siitä, mitä viivan alle jää, kun monikulttuurisuuden mukanaan tuomat ongelmat ja edut lasketaan yhteen. Monikulttuurisuus on kivaa ja rikastuttavaa siksi koska se on kivaa ja rikastuttavaa.
Olen käynyt Gambiassa, jossa asuu useita eri kansallisuuksia ja eri kieliryhmiä. Gambian väestöstä 90% on muslimeita ja 10% kristittyjä, mutta siellä krisittyjä ei vainota ja yhteiskunnassa noudatetaan sekä kristillisiä että islamilaisia vapaapäiviä. Uskonnollisia tai etnisiä konflikteja ei maassa ole juuri raportoitu. Gambiassa kulttuurien ja uskontojen yhteiselo näyttäisi toimivan, ja siihen ei ole suinkaan syynä erilaisuuden korostaminen vaan pienen maan asukkaiden yhteenkuuluvuuden tunne ja joustaminen omissa periaatteissa ja perinteissä. Kuvaavaa yhteenkuuluvuudessa on se, että muslimienemmistöisessä Gambiassa näkee vähemmän hunnutettuja naisia kuin Suomessa. Kun kerroin Gambiassa muslimeille siitä, miten Suomessa islamilainen bussinkuljettaja on jopa keskeyttänyt työnsä saadakseen rukouksensa suoritettua, he pitivät sitä uskomattoman fanatistisena ja typeränä. He olivat sitä mieltä, että muslimi voi aivan hyvin suorittaa rukouksensa silloin, kun siihen on sopiva tilaisuus, hurskaudesta tinkimättä. Sikäläisten muslimien kommentti kertoo syyn siihen, miksi yhteiselo kristittyjen kanssa onnistuu. Iso-Britanniassa pohdiskelu sharia-lain käytön sallimiseksi muslimeiden omana oikeudenkäyttötapana voi olla avoin tunnustus muslimien oikeuksille, mutta integraatiota ja yhteenkuuluvuutta se ei ainkaan edistä. Ihmekö tuo, jos kivet lentävät ja lähiöt palavat, kun elämä muslimigheton ulkopuolella ei noudatakaan sharia-lakia.
Ero luonnollisessa ja monikulttuurisuusideologian mukaisessa kulttuurien sekoittumisessa on siinä, että ideologisilla perusteilla hyvin erilaisia kulttuureja yritetään sovittaa yhteiseloon yhtäkkiä alkavalla shokkihoidolla, kun luonnollinen kulttuurien sekoittuminen kansainvaellusten ja valtioiden yhdistymisen myötä vie vuosisatoja tai -tuhansia. Eurooppalainen kulttuurirelativismista ja monikulttuurisuudesta jotain elämää suurempaa glorifiointia itselleen hakeva "suvaitsevaisto" yrittää tehdä monikulttuurisuusideologiasta luonnonlainomaisen väistämättömän ja vaihtoehdottoman näkemyksen ja väittää, että sitä on turha vastustaa. Siinä tämä etuoikeutettuun eliittiin usein lukeutuva joukko halveksuu demokratiaa ja kansan valtaa päättää omista asioistaan selkeästi poliittisissa kysymyksissä, mitä maahanmuutto ja sen myötä monikulttuurisuus on. Ylenkatse ja halveksunta suorastaan tulvi meille monikulttuurisuudesta täysin rinnoin nauttivasta Ruotsista, kun Perussuomalaiset saivat vaalivoittonsa. "Väärin äänestetty", sanoi Ruotsi ja kulutti verokertymästään 22% maahanmuuton aiheuttamiin kustannuksiin.
Ensimmäinen määritelmä edustaa luonnollista kulttuurisidonnaisten tapojen ja perimän muutosta, jota ihmiskunnassa on aina tapahtunut ja tulee myös tapahtumaan. Kaarina Hazard huomautti radiossa perusteilla olevalle natsipuolueelle, että sellaista kuin rotujen puhtaus ei ole olemassakaan, ja joku keskustelussa mukana ollut sanoi, että kaikki kansat ovat maahanmuuttajia, kun tarpeeksi pitkälle historiaan mennään. Olen Kaarina Hazardin kanssa - vaikken suinkaan aina - samaa mieltä. Ei evoluutio-oppi eikä sen paremmin kreationistinen mallikaan tue sitä käsitystä, että maailman olisi jostain tupsahtanut geneettisesti täysin "puhtaita" rotuja, jotka olisivat asuneet alusta alkaen omilla alueillaan ennen kuin....... Vaatisi jo siirtymistä Rauni-Leena Luukanen-Kilden (Wikipedia: http://fi.wikipedia.org/wiki/Rauni-Leena_Luukanen-Kilde) hallitseman kosmologian tasolle, jotta voisi selittää maapallon ihmisten koostuvan eri tähtikuvioista maahan tuoduista roduista. Toinen määritelmä monikulttuurisuudelle on julkisuudessa esiintyvä poliittisen ideologian tavoite, johon pääsemiseen tähtäävää toimintaa voitaisiin ehkä kutsua sanahirviöllä monikulttuuristaminen. Tämä Länsi-Euroopassa siirtomaiden ajan jälkeisestä poliittisten päättäjien potemasta kollektiivisesta häpeästä voimansa saanut ideologia on todettu viime aikoina ainakin Saksan, Iso-Britannian ja Ranskan johtajien suulla epäonnistuneeksi.
Missä olisi sellainen suvaitsevainen ja toimiva monikulttuurinen yhteiskunta, jota jotkut meidänkin maamme visionääreistä haluaisivat kopioida? Monikulttuurisuuden ihannekuvissa kansalainen x aloittaa aamunsa Tai Chi-harjoituksella ja teellä kiinalaisen naapurinsa kanssa, maistaa ruokatunnilla gambialaisen työkaverinsa tarjoamaa chicken njassaa, jatkaa työpäivänsä jälkeen kansalaisopistossa indonesialaisella Lenggang Nyai -tanssikurssilla ja illalla ennen osallitumista toisen naapurin ramadanin päätösjuhlintaan ottaa vastaan intuitiivisia viestejä Anandamurti -nimiseltä henkiseltä oppaalta rajan tuolta puolen.
Peruskoulun maantieteen oppikirjoissa Yhdysvalloista käytettiin aikanaan sanontaa kansojen "sulatusuunina". Nykyisinkin epäilyille monikulttuurisen yhteiskunnan toimivuudesta vastataan yleensä, että toimiihan se Amerikassakin. Yhdysvallat todellakin koostuu intiaanien lisäksi vajaan kolmensadan vuoden ajan maahan tulleista etnisistä ryhmistä ja on siten väestöltään monimuotoinen. Termi sulatusuuni on kuitenkin melkoisen väärä sana kuvaamaan tilannetta koko maassa: New Yorkin kaltaiset suurkaupungit ovat tunnettuja chinatowneista, littleitalyista ja muista kansallisuuksien ympärille rakentuneista kaupuginosista, joissa etenkin oppivelvollisuusiän jälkeen maahan muuttaneet saattavat asua vuosikymmeniä oppimatta englannin kieltä. Valkoihoisten amerikkalaisten ydinmailla ja mustaihoisten detroitilaisessa lähiössä saatetaan suhtautua erittäin vihamielisesti esimerkiksi naapuriin muuttavaan "rotujenväliseen" perheeseen. Osuvampi nimitys Yhdysvaltojen väestölle olisi vaikkapa kesäkeitto, sillä etniset ryhmät asuvat kylläkin samassa liemessä, mutta asuvat pitkälti erillään toisistaan. Amerikkalaisessa yhteiskunnassa käydään edelleenkin rasismikeskustelua, vaikka esimerkiksi mustaihoisia on asunut maassa jo parisataa vuotta ja intiaanit ovat syrjäytyneet reservaateissaan jo monen sukupolven ajan, ikään kuin muukalaisena omalla maallaan - toivottavasti alkuperäisväestöä, sikäli kuin se voidaan määritellä, ei käsitellä tulevaisuuden Suomessa Amerikan intiaanien tavoin. Näennäisestä tasapainostaan huolimatta Yhdysvaltojen sisällä piilevät voimakkaat etniset jännitteet, jotka saavat voimaansa eriarvoistumisesta ja pettymisestä amerikkalaisen unelmaan eli mahdollisuuksiinsa olla oman onnensa seppä.
Yhdysvallat on kuitenkin onnistunut sopeuttamaan erilaisia etnisiä ryhmiä yhteiskuntaansa paremmin kuin Eurooppa. Toki sillä on pitkä historia siirtolaisten vastaanottamisesta ja koko maa on rakennettu siirtolaisuuden pohjalle, mutta on amerikkalaisen mallin paremmuuteen joitain muitakin syitä. Näin suomalaisin silmin amerikkalaisten maaninen rakkaus tähtilippuaan kohtaan tuntuu käsittämättömältä: lippua käytetään arjessa ja juhlassa aivan joka paikassa toimiston seinistä lippalakkeihin ja kalsareihin. Lipulle vannotaan uskollisuutta kouluissakin suomalaisen aamuhartauden sijaan. Jos Suomessa joku pitäisi esillä siniristilippuamme amerikkalaisella innostuksella, se koettaisiin varmasti jonkinlaisena uusnatsistisena provokaationa. Amerikkalaisten suhtautuminen lippuunsa on varmasti kompensaatio puuttuvasta yhteisestä historiasta ja amerikkalaisen yhteiskunnan nuoruudessa: kun eri kansanryhmiltä puuttuvat yhteiset esi-isät, perinteet ja muut yhteenkuuluvaisuuden tunteet, kansallistunne projisoidaan ulkoisiin tunnusmerkkeihin kuten lippuun. Integraatioasteen eron eurooppalaisten ja amerikkalaisten maahanmuuttajien välillä huomaa siinä, että missä amerikkalainen maahanmuuttaja ei epäile tunnustautua amerikkalaiseksi, Suomessa mamut tuntuvat häpeävän pelkästään suomalaiseksi tunnustautumista ja nimittävät itseään esimerkiksi Suomessa asuvaksi somalialaiseksi tai suomenirakilaiseksi. Vaikka amerikkalaisessa yhteiskunnassa etniset ryhmät ovat luonnollisia, millekään tietylle ryhmälle ei ole annettu erivapauksia tai erityiskohtelua velvollisuuksissa tai oikeuksissa - USA:ssa tuskin tunnetaan nk. positiivista syrjintää. Etnisten erityispiirteidensä sijaan ihmiset korostavat amerikkalaisuuttaan, mikä nostaa myös yhteishenkeä niissä tilanteissa, joissa sitä tarvitaan.
Valtiot, joiden väestö on koostunut useista kansallisuuksista tai heimoista, ovat usein aikaa myöten sortuneet sisällissotiin ja hajonneet kansallisvaltioiksi. Näin kävi mm. entisen Neuvostoliiton kohdalla, Jugoslaviassa ja Somaliassa. Niissä maissa, joissa eri alueilla on hyvin päätösvaltainen itsehallinto kuten Sveitsissä, Intiassa, Brasiliassa, USA:ssa ja Kanadassa, eri kieli- ja kulttuuriryhmien yhteiselo on todennäköisesti pidempää kuin maissa, joissa valta on keskittynyttä. On ilmeistä, että ihmiset ovat taipuvaisia viihtymään samat arvot ja kulttuurin jakavien ihmisten parissa, eikä tämä taipumus rajoitu vain tiettyihin maihin tai maanosiin vaan se on universaalia. Kysymykseen monikulttuurisuuden mahdollisuudesta toteutua, vastaus riippuu siitä, miten valtiot onnistuvat sitouttamaan eri kansanosat yhteisiin päämääriin. Tämä on tietenkin sitä helpompaa, mitä lähempänä eri osapuolten uskonnolliset ja kulttuuriset käsitykset ihmisarvosta, oikeudenmukaisuudesta ja valtion roolista ovat toisiaan. Eri kulttuuritaustoista olevien ihmisten sopeuttaminen esimerkiksi Saksaan tai Iso-Britanniaan ei ole mahdotonta. Se vain riippuu siitä, miten hyvin etniset ryhmät hyväksyvät paikalliset normit: ne jotka eivät hyväksy, eivät sopeudu, ja ne jotka hyväksyvät, sopeutuvat. Suuri virhe onkin tehty siinä kuvitelmassa, että täysin erilaisista kulttuureista Eurooppaan muuttaneet humanitaariset maahanmuuttajat voivat säilyttää koko kulttuurinsa ihmisoikeus- ja valtakäsityksineen ja jatkaa alkuperäisen kotimaansa elämää eurooppalaisessa ympäristössä. Esimerkiksi patriarkaaliseen ja Koraanin ylivaltaa korostavaan maailmaan syntyneen on mahdotonta asua eurooppalaisissa tasa-arvoa ja sekularismia julistavissa maissa ilman ongelmia, ellei tämä muuta elämää ohjaavia fundamenttejaan uuden kotimaansa mukaisiksi. Suomessakin on nähtävissä selvästi se, että ne vähemmistöt, jotka korostavat erilaisuuttaan, eivät menesty niin hyvin kuin ne, jotka eivät erilaisuuttaan tuo esille.
Monikulttuurisuusideologiaa mainostetaan yhteiskuntaa rikastuttavana tekijänä, millä käänteisesti viitataan siihen, että kulttuurillisesti melko yhtenäisessä yhteiskunnassa olisi jotenkin tylsää ja onnetonta asua. Jos Suomessa sanoo viihtyvänsä parhaiten juuri suomalaisten kanssa suomalaisessa kulttuurissa, "suvaitsevaisto" leimaa jo senkin kansallissosialistiseksi ja natsi-ideologiaan viittaavaksi. Kuitenkaan monikulttuurisuusideologiaa kannattavat henkilöt eivät osaa tehdä tiivistävää yhteenvetoa siitä, mitä viivan alle jää, kun monikulttuurisuuden mukanaan tuomat ongelmat ja edut lasketaan yhteen. Monikulttuurisuus on kivaa ja rikastuttavaa siksi koska se on kivaa ja rikastuttavaa.
Olen käynyt Gambiassa, jossa asuu useita eri kansallisuuksia ja eri kieliryhmiä. Gambian väestöstä 90% on muslimeita ja 10% kristittyjä, mutta siellä krisittyjä ei vainota ja yhteiskunnassa noudatetaan sekä kristillisiä että islamilaisia vapaapäiviä. Uskonnollisia tai etnisiä konflikteja ei maassa ole juuri raportoitu. Gambiassa kulttuurien ja uskontojen yhteiselo näyttäisi toimivan, ja siihen ei ole suinkaan syynä erilaisuuden korostaminen vaan pienen maan asukkaiden yhteenkuuluvuuden tunne ja joustaminen omissa periaatteissa ja perinteissä. Kuvaavaa yhteenkuuluvuudessa on se, että muslimienemmistöisessä Gambiassa näkee vähemmän hunnutettuja naisia kuin Suomessa. Kun kerroin Gambiassa muslimeille siitä, miten Suomessa islamilainen bussinkuljettaja on jopa keskeyttänyt työnsä saadakseen rukouksensa suoritettua, he pitivät sitä uskomattoman fanatistisena ja typeränä. He olivat sitä mieltä, että muslimi voi aivan hyvin suorittaa rukouksensa silloin, kun siihen on sopiva tilaisuus, hurskaudesta tinkimättä. Sikäläisten muslimien kommentti kertoo syyn siihen, miksi yhteiselo kristittyjen kanssa onnistuu. Iso-Britanniassa pohdiskelu sharia-lain käytön sallimiseksi muslimeiden omana oikeudenkäyttötapana voi olla avoin tunnustus muslimien oikeuksille, mutta integraatiota ja yhteenkuuluvuutta se ei ainkaan edistä. Ihmekö tuo, jos kivet lentävät ja lähiöt palavat, kun elämä muslimigheton ulkopuolella ei noudatakaan sharia-lakia.
Ero luonnollisessa ja monikulttuurisuusideologian mukaisessa kulttuurien sekoittumisessa on siinä, että ideologisilla perusteilla hyvin erilaisia kulttuureja yritetään sovittaa yhteiseloon yhtäkkiä alkavalla shokkihoidolla, kun luonnollinen kulttuurien sekoittuminen kansainvaellusten ja valtioiden yhdistymisen myötä vie vuosisatoja tai -tuhansia. Eurooppalainen kulttuurirelativismista ja monikulttuurisuudesta jotain elämää suurempaa glorifiointia itselleen hakeva "suvaitsevaisto" yrittää tehdä monikulttuurisuusideologiasta luonnonlainomaisen väistämättömän ja vaihtoehdottoman näkemyksen ja väittää, että sitä on turha vastustaa. Siinä tämä etuoikeutettuun eliittiin usein lukeutuva joukko halveksuu demokratiaa ja kansan valtaa päättää omista asioistaan selkeästi poliittisissa kysymyksissä, mitä maahanmuutto ja sen myötä monikulttuurisuus on. Ylenkatse ja halveksunta suorastaan tulvi meille monikulttuurisuudesta täysin rinnoin nauttivasta Ruotsista, kun Perussuomalaiset saivat vaalivoittonsa. "Väärin äänestetty", sanoi Ruotsi ja kulutti verokertymästään 22% maahanmuuton aiheuttamiin kustannuksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti