Presidentinvaalien ensimmäinen kierros lähestyy, jossa kansalaiset voivat valita sen ikioman "koko kansan presidentin". Ehdokasjoukko on ehdottomasti oman elämäni aikaisista presidentinvaaleista kaikkein mielenkiintoisin ja kirjavin. Aiemmissa presidentinvaaleissa ensimmäisellä kierroksella ei ole ollut yleensä kuin yksi ehdokas, jota voisin kuvitella äänestäväni, ja toisella kierroksella onkin sitten joutunut sydän verta vuotaen antamaan äänensä sille pienemmälle pahalle. Vaikka näissä vaaleissa tulenkin äänestämään Timo Soinia, olen miettinyt ehdokkaita myös siltä kannalta, ketä en voisi missään olosuhteissa äänestää. Mikäli Timo Soini puuttuisi ehdokaslistalta, voisin kuvitella äänestäväni yllättävän montaakin ehdolla olevista henkilöistä. Minulle näiden presidentinvaalien ärsykit ovat Paavo Lipponen ja Eva Biaudet, joita en voisi missään tilanteessa äänestää presidentiksi. Onneksi riski siihen, että molemmat olisivat toisella kierroksella on äärettömän pieni, sillä tuolloin kävisin pudottamassa vaaliuurnaan tyhjän lapun tai en äänestäisi ollenkaan.
Ärsykeistä kokeneemmalla, Paavo Lipposella, on kieltämättä takanaan presidentin viran hoitamisessa tarvittavaa kokemusta politiikan huipulta SDP:n puheenjohtajana, pääministerinä ja viimeisimmäksi eduskunnan puhemiehenä. Siihen ne positiiviset pisteet sitten loppuvatkin. Paavo Lipponen on kuitenkin jo 70-vuotias eläkeläinen, joka on jo useita vuosia ollut poliittisen päätöksenteon ulkopuolella. Lipponen olisi aloittamassa presidenttiyttään siinä iässä, jossa Tarja Halonen on sen jättämässä ja hän on myös vanhin presidenttiehdokkaista. Mielestäni Suomessa olisi jo aika siirtyä pois ajattelusta, jossa presidentin pitäisi olla vanha, jotta olisi riittävän pätevä tehtäväänsä, sillä vanha presidentti saattaa edustaa jo menneitä aikoja, joita kansa ei tunne enää tarpeelliseksi toistaa. Paavo Lipposella on jo lähtökohtainen ongelma siinä, että osa demareista ei tunne tämän oikeistolaista ajattelua omakseen ja äänestää muiden puolueiden ehdokkaita. Lipposen pääministerikaudesta ja kannanotoista on vaikea löytää sellaista, mikä vetoaisi esimerkiksi perinteiseen teollisuustyöläiseen, mutta sen sijaan elinkeinoelämän sikariporras on varmasti mieltynyt Lipposen EU-uskovaisuuteen sekä tämän toimintaan kaasuputkiprojektin mannekiinina. Paavo Lipponen on valeasuinen porvari ja lobbari, joka tuntuu ajavan milloin minkäkin ryhmän asiaa: ruotsinkielisten, kaasuyhtiöiden, Euroopan unionin tai elinkeinoelämän etuja. Näiden etuja ajaessaan Lipponen ei edusta koko kansaa, vaan hänen vihollisiaan ovat ne, jotka eivät aja kyseisten ryhmien etuja. Koska Lipponen on esimerkiksi svenska.nu -nimisen ruotsin kieltä ihmisille tyrkyttävän kulttuuriverkoston suojelija ja puheenjohtaja, minun on helppo kuvitella hänen presidenttinä käyttävän kaiken arvovaltansa pakkoruotsin vastustajien jyräämiseen ja ruotsinkielisten etuoikeuksien säilyttämiseen. Lipponen ja monet muut tunnetut kyseisen verkoston jäsenet kun tietävät tavallista kansalaista paremmin, mitä kieltä suomalaiset tarvitsevat. Kun tämän paremmin tietämisen jälkeenkään kansalaiset eivät muuten uskoisi ruotsin kielestä levitettävää ilosanomaa, Lipponen ja muut kielipoliisit tarjoavat lääkkeeksi erilaisia pakkoja. Jos potilas ei itse tiedä, mikä hänelle on parasta, niin hänet määrätään pakkohoitoon. Tätä Paavo Lipponen siis kannattaa kielten opiskelussa. Todettakoon vielä, että näiden verkostojen todellinen tarkoitus kun ei ole markkinoida ruotsin kieltä kielenä muiden joukossa, vaan saada suomenkielisiä sortavat ruotsinkielisten etuoikeudet turvattua Suomessa. Etuoikeuksista mainittakoon ruotsinkielisten korkeakoulujen suhteettoman suuret aloituspaikkamäärät talous- ja sosiaalitieteissä, sekä ylisuuret kiintiöt ja alemmat hyväksymispisterajat oikeus- ja lääketieteessä. Paavo Lipponen ei olisi "koko kansan presidentti", sillä hän on ilmoittanut lähteneensä vaaleihin Perussuomalaisten ja "ääriliikkeiden" vastavoimaksi, joten tuskimpa hän kunnioittaisi presidenttinäkään niitä 20% kansalaisista, jotka Perussuomalaisia ovat äänestäneet.
Eva Biaudet tarjoaa meille yläviistoperspektiivistä suvaitsevaisuutta, feminismiä, vähemmistöjen oikeuksia ja ruotsinkielisten asiaa ydinkeskustan "pikku" vuokrakämpästään. Pressiklubi -ohjelmassa häneltä kysyttiin, että miten hän oikein voi keskustassa asuvana ja työskentelevänä hyvintoimeentulevaan luokkaan kuuluvana kertoa lähiöiden asukkaille suvaitsevaisuudesta ja vieraiden kulttuurien kohtaamisesta. Olen aina halunnut kysyä häneltä samaa ja ehkäpä vielä sen, montako humanitaarista maahanmuuttajaa hänen seinänaapurinaan asuu? Eva ei odotetustikaan kyennyt eikä halunnut vastata kysymykseen, vaan puhui ympäripyöreitä ja mainitsi, että hänkin voisi pitää omaa vuokraisäntäänsä vielä yläluokkaisempana. Eva halusi korostaa sitä, kuinka hänkin perheenäitinä kanniskelee maitokasseja lapsilleen - heh, ja autoilevanahan niitä hirveästi joutuu kanniskelemaan - eli sitä, kuinka tavallinen ihminen hän on. Vuokrakämpässä voi kuitenkin asua vaikka Nalle Wahlroos käytännöllisyyssyistä eli turha sitä ydinkeskustassa vuokra-asunnossa asuvana on köyhäillä, kun kaikki tietävät mitä vuokria Helsingin keskustassa joutuu maksamaan. Eva Biaudet ei ole mielestäni ärsyttävimpiä henkilöitä Ruotsalaisesta kansanpuolueesta, mutta ei niitä siedettävimpiäkään. Eva Biaudet tulisi myös käyttämään kaiken arvovaltansa presidenttinä ajaakseen muiden vähemmistöjen etujen ohella myös ruotsinkielisten etuoikeuksien ja suomenkielisiä kyykyttävän kielipolitiikan jatkamista. Kukapa perinteisestä valta-asemastaan haluaisi luopua; eivät myöskään rikkaat ruotsinkieliset ja heidän suomenkieliset, rahalla voidellut tukijansa. "Rikkamman Suomen puolesta!" julisti RKP:n eduskuntavaaliohjelma 2011, joka suomeksi tarkoittaa varmasti mahdollisimman paljon humanitaarisia maahanmuuttajia rikastuttamaan köyhien asuttamia ghettoja ja ruotsinkielisille lisää sitä maallista mammonaa aikaisempien miljoonien lisäksi. Kun joskus tarkastelin RKP:n viiden helsinkiläisen kaupunginvaltuutetun asuinpaikkoja, se kertoi minulle hyvin selvästi, keiden etua RKP ajaa. Kolme valtuutettua asui Ullanlinnassa, yksi Kluuvissa ja yksi Maunulassa. Maunulalainenkaan tuskin asui kaupungin vuokra-asunnossa. Vaikka Eva ratsastaa vähemmistövaltuutetun manttelilla kertoessaan totuuksia maahanmuuttajien asemasta, eipä häntä huuri ghettoutuvissa lähiöissä näy. Kun maahanmuttajat ovat itseisarvoisesti rikkaus Suomelle, miksi Eva ei ole vuokrannut asuntoa vaikkapa Vesalasta, Rastilasta, Kivikosta tai Jakomäestä? Eikö maahanmuuttajien keskellä asuminen kertoisi parhaiten siitä, etteivät hänen puheensa ole vain kokemuksenpuutteista sanahelinää?
Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki on ärsykkiliehdokkaitteni rajatapaus. Useissa eduskunta- ja kunnallisvaalikoneissa hänen vastauksensa ovat olleet melko lähellä omiani, mutta hänen kannattamansa liberaali maahanmuutto- ja päihdepolitiikka ja flirttailu anarkismin ja töhertelyn kanssa ovat minulle vieraita. Arhinmäen osakkeet laskivat silmissäni roimasti, kun hän teki politiikan takinkääntöennätyksen haukkumalla Perussuomalaisia hieman ennenaikaisesti siitä, mihín hänen oma puolueensa hetken päästä itse syyllistyi. Paavo Arhinmäki on myös opportunistisesti siirtynyt Linnan juhlissa kuokkavieraista varsinaisten juhlijoiden joukkoon. Arhinmäen suurin puute presidentinvaaleissa on hänen kokemattomuutensa ja edustuskelpoisuutensa, sillä monen voi olla vaikea kuvitella juuri ministerinuransa aloittanutta, lapsenkasvoista ja koristossuissa viihtyvää poliitikkoa johtamassa Suomen ulkopolitiikkaa ja puolustusvoimia sekä edustamassa Suomea kansainvälisissä kokouksissa. Kaikesta huolimatta Paavo Arhinmäkeä voisin äänestää paremman puutteessa.
Kolmas Paavo, eli politiikan rockybalboa Väyrynen, tekee paluun parrasvaloihin presidentinvaaleissa vuosien hiljaiselon jälkeen. Vaikka Väyrynen oli edellisen hallituksen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri, ei häntä ministeriaitiosta - Väyryselle epätyypilliseen tapaan - juuri havainnut. Liekö kyseinen ministerinpesti ollut liian kesy Paavolle, mutta erittäin harvoin hänelle esitettiin kysymyksiä eduskunnan kyselytunnilla, eikä mediakaan häntä erityisemmin huomioinut. Taka-alalla viihtyminen saattoi olla taktikointia, sillä Väyrynen tietää oman rasitteensa suomalaisten poliittisessa muistissa. Osa tästä rasitteesta, eli loputtomasta itsetunnosta ja omien kykyjen korostamisesta, on median jatkuvan papukaijamaisen toiston tuotosta. Vuosia jatkunut Väyryselle naureskelu on asettanut hänet asemaan, josta on miltei mahdotonta ponnistaa pois, mutta toisaalta harva on voinut kyseenalaistaa hänen ammattitaitoaan ja kokemustaan esimerkiksi ulkopolitiikassa. Mielestäni on hienoa, että aikanaa Suomen EU-jäsenyyttä vastustanut Väyrynen on palannut ääneen ja tarjoaa Timo Soinin kanssa EU- ja eurokriittisen vaihtoehdon kansalaisille. Hänen aikansa politiikassa alkaa iän puolesta olla vähissä, joten tämä lienee ehdokkaalle, joka on aiemminkin presidentin virkaan halunnut varmasti innokkaammin kuin kukaan muu ehdokkaista, viimeinen hetki päästä unelmiensa täyttymykseen. Väyrysen uudesta tulemisesta on puhuttu yhä vakuuttuneempaan sävyyn, sillä hän kykenee nauramaan itselleen ja maineelleen, kuten hänen esiintymisensä Uutisvuoto -ohjelmassa osoitti. Väyrysen ehdottomiin hyviin puoliin kuuluu ainakin se, että vaikka häntä on haukuttu vuosien mittaan hyvin henkilökohtaisesti, ei hän ole koskaan vastannut asiattomuuksiin asiattomuuksilla kuten henkilökohtaisilla solvauksilla. Väyrysen valtiksi näissä vaaleissa saattaa löytyä myös se, että nuoremmalla äänestäjäpolvella ei välttämättä ole sellaista ennakkokäsitystä hänestä kuin vanhemmilla, jotka muistavat Väyrysen nuorena ja takinkääntöjä harrastavana pyrkyrinä. Väyrynen taistelee kakkospaikasta Sauli Niinistön kanssa omalla suosikkilistallani Timo Soinin jälkeen.
Kristillisdemokraattien Sari Essayahilla olisi henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan erittäin hyvät omainaisuudet presidentin virkaan. Essayah muistetaan positiivisesti hänen urheilusaavutuksistaan eikä hänen ulosannissaan ja koulutuspohjassaan ole valittamista. Vaikka yllättävän moni ei tiedä poliitikko Essayahista mitään, on hänellä kuitenkin kokemusta eduskunnasta, europarlamentista ja puolueen puoluesihteerinä sekä eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Essayahin menestymisen esteenä presidentinvaaleissa on kuitenkin pienen puolueen ehdokkaana oleminen sekä herätyskristillisyys. Kristillisdemokraattien kannatus on pysynyt vakaana Suomen Kristillisen Liiton ajoilta asti, mutta herätyskristilliset tulevat todennäköisesti pysymään aina marginaalisena ryhmänä, sillä suomalaisten enemmistö vierastaa Raamatun ohjeiden soveltamista poliittisessa päätöksenteossa. Aikanaan Suomen Kristillistä Liittoa jakanut suhtautuminen EY-jäsenyyteen päättyi myönteisten voittoon Bjarne Kalliksen johdolla ja Toimi Kankaanniemen edustama kriittinen joukko väistyi taka-alalle. Nykyisin Kristillisdemokraateista ei kuulu kriittisiä kannanottoja EU:ia kohtaan, mikä on mielestäni esteenä Kristillisdemokraattien ja Sari Essayahin kannatuksen nousulle, sillä suuri joukko pääosin EU-kriittisiä herästyskristillisiä on siirtynyt äänestämään Perussuomalaisia tai jättänyt äänestämättä kokonaan. EU-myönteisenä pikkupuolueena KD ja Sari Essayah ovat jääneet värittömiksi, joita äänestämään pystyvä kansalainen saattaa äänestää jotakin muutakin konservatiivista vaihtoehtoa. Suuren puolueiden perässä hiihtäminen on sementoinut KD:n kiltiksi apulaiseksi. Voisin arvojeni puolesta hyvin äänestää Sari Essayahia presidentiksi, mutta hänen suhtautumisensa EU:iin ja euroon tekee sen käytännössä hätävaravaihtoehdoksi. Positiivista oli Sari Essayahin toteamus siitä, että presidentti Halonen teki väärin liittäessään rasismin vain Perussuomalaisiin, vaikka sitä esiintyy muuallakin.
Vihreiden Pekka Haavisto on vihreistä kaikkein siedettävimpiä ja varmasti kaikkein kykenevinkin suoriutumaan presidentin tehtävistä, joten Vihreitä on onniteltava hyvästä ja puolueennäköisestä ehdokasvalinnasta. Haavisto vetoaa varmasti etenkin nuoriin kaupunkilaisiin, korkeakoulutettuihin sekä naisiin. Pekka Haavisto ärsyttää vähiten varmasti niitäkin, jotka eivät jaa hänen edustamansa puolueen arvomaailmaa. Hän on osoittanut sovittelu- ja neuvottelukykyä maailmalla ja kotimaassa vihreille harvinaista poliittisen erilaisuuden kohtaamiskykyä vieraillessaan Perussuomalaisten Teuvo Hakkaraisen luona. Presidenttinä Haavisto tekisi päätöksiä varmasti enemmän järkiperusteilla kuin edustamiensa ideologioiden sanelemana. Samaa sukupuolta olevan kanssa parisuhteessa elävä poliitikko ei ole Euroopassa ainutkertaista, mutta samaa sukupuolta oleva presidenttipari taitaisi olla ennenkuulumatonta koko maailmassa. Suomalaiset eivät liberalisoitumisestaan huolimatta taitaisi olla valmiita vielä näkemään kahta miestä tai naista ykköspariskuntana edustamassa maatamme. Vaikka Pekka Haavisto on kierrellyt työnsä puolesta tiukan uskonnollisissa maissa, ei hänen parisuhteensa ole varmasti ollut tuolloin merkityksellistä tai mitenkään edes esillä. Presidenttinä Haaviston puolison odotettaisiin kuitenkin esiintyvän ulkomaiden päämiesten valtiovierailuilla ja ulkomailla viran puolesta Suomea edustettaessa, mikä saattaisi islamilaisissa ja tiukan katolisissa maissa aiheuttaa ongelmia tai ainakin kohua. Järkisyillä presidentin puolison sukupuolla ei tietenkään pitäisi olla mitään merkitystä tehtävän hoitamisessa, mutta ihmiset eivät tunnetusti aina järkeile, sillä monien ihmisten ajattelun pohjalla olevat uskonnolliset näkemykset eivät perustu maailmalliseen järkeen. Itselläni suurimmaksi esteeksi äänestää Pekka Haavistoa tulisi kuitenkin EU-myönteisyys, mutta jos toisella kierroksella häntä vastassa olisi Paavo Lipponen tai Eva Biaudet, äänestäisin Pekka Haavistoa.
Kokoomuslainen Sauli Niinistö on onnistunut keräämään gallupeissa kannatusta muualtakin kuin porvareilta. Niinistön suosion taustalla saattaa olla hänen asiantuntevalta vaikuttava otteensa ministeriaikoina sekä puhemiehenä. Sauli Niinistö on viime vuosina kannanotoissaan pehmentynyt tiukan kokoomuslaisesta linjasta puhumaan ainakin muodollisesti ahneutta vastaan ja heikompien huomioimisesta. Ehkäpä Niinistön tarkkaileva ja rauhallinen olemus on saanut ihmiset vakuuttumaan tämän yleisestä asiantuntijuudesta sekä luottamaan häneen talouspolitiikassa, ja onhan hänellä tietysti meriittejä Euroopan Investointipankin varapresidenttinä ja valtiovarainministerinä. Asiantuntemuksen päälle on kuitenkin lisätty myös yleiseen luottamukseen pohjaavaa ilmaa, joka näyttäisi tekevän hänestä todellisuutta ylivoimaisemman. Vaikka tietoisesta tai tiedostamattomasta retoriikan pehmenemisestä huolimatta Niinistöstä on tullut houkuttelevampi ehdokas myös pienipalkkaisille, köyhille tai työttömille, en kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että hänen presidenttiydestään hyötyisi eniten se syrjäytetty kansanosa. Jotkut ovat ilmoittaneet äänestävänsä Niinistöä vain siksi, kun "se riippui siellä palmussa tsunamia paossa". Onhan hän joutunut tietenkin osalliseksi muitakin suomalaisia kuolevaisia koskettaviin tragedioihin, kuten vaimon yllättävään kuolemaan ja luonnonkatartrofin keskelle joutumiseen, mutta onko se jokin lisäarvo, että kokee samaa kuin muutkin. Niinistö ei varmastikaan olisi huono presidentti ja tarjoaisi varmasti radikaaleimpiin ehdokkaisiin nähden tyydyttävän kompromissin. Niinistön positiivisia puolia on ehdottomasti harkitseva ja maltillinen konservatiivisuus, joka vetoaa esimerkiksi arvojen pysyvyyttä haluaviin äänestäjiin. Toisaalta Niinistön johtajantaitoja erityisesti Eduskunnan puhemiehenä on kritisoitu omavaltaiseksi ja pompottavaksi. Niinistön pitkävihaisuudesta on myös keskusteltu aina silloin, kun hänen puolueen sisäisen nahistelukumppaninsa Ilkka Kanervan nimitykset erilaisiin merkittäviin tehtäviin ovat yllättäen kariutuneet; Niinistön epäillään olleen Kanervan takaiskujen takana vanhoista kaunoista johtuen. Tiedä sitten mikä osa huhuista on totta, mutta varmasti osa ainakin. Tällaiset seikat laittavat kuitenkin epäilemään hieman presidentti Niinistön ihmissuhdetaitoja erityisesti kriisitilanteissa. Kokonaisuutena Niinistö kilpailee suosikkilistallani 2. ja 3. sijan tienoilla.
Timo Soini on mielestäni presidenttiainesta ennen kaikkea luonteenpiirteidensä johdosta, sillä hän ottaa aiheellisen kritiikin vastaan ja aiheettoman antaa valua kuin veden hanhen selän yli. Soinilla ei ole voimakkaita kytköksiä mihinkään etujärjestöön eikä hän toimi minkään ryhmän lobbarina tällä hetkellä, tuskin siis presidenttinäkään. EU-kriittinen hän tietenkin on ja edustaisi presidenttinäkin unionin vastustajia, mutta heitä onkin suuri osa kansasta. Uskon, että Timo Soini olisi kansakunnallemme jämäkkä selkäranka, johon voisi luottaa myös kriisin tullessa. Soini jatkaisi varmasti kansaan vetoavaa retoriikkaansa sekä osoittaisi inhimillisyyttä tavallisten ihmisten parissa kulkiessaan vähintään Tarja Halosen tavoin. Timo Soini johtamassa Suomessa uskonnolliset vähemmistöt saisivat hänen suojeluksensa ja Vihreät saisivat olla edelleenkin niin vihreitä kuin haluaisivat. Toki ultraliberaalit ja hienosteleva eliitti varmasti julistaisivat mediassa häpeävänsä Soinia presidenttinä ja arvostelisivat hänen ulkonäköään, mutta saisivat todennäköisesti tältä osuvaa vastakritiikkiä. Presidenttinä Timo Soini varmasti pitäisi esillä Suomen kansallisia etuja ylitse muiden, mutta eikö se ole jokaisen itsenäisen valtion päämiehen tehtäväkin. Presidentti Timo Soinin valtit tehtävän hoitamisessa olisivat rehellisyys, lähiöissä asuvan vähävaraisen kansan luottamus sekä vallan huipulla esiintyvän salailevan kabinettipolitiikan vastustaminen. Toki Timo Soinilla on sama ongelma kuin Paavo Lipposella eli oman puolueen äänestäjien valuminen muiden ehdokkaiden taakse. Osa perussuomalaisista ei haluaisi Soinista presidenttiä, sillä häntä tarvitaan päivän politiikassa ehkäpä enemmän kuin silkkinauhojen leikkaajana ja sivustaseuraajana. Kävi presidentinvaaleissa kuinka tahansa, lopputuloksesta voi löytää positiivista. Jos Timo Soinista tulisi presidentti, olisi aika todistaa poliittisille vastustajille, että Perussuomalaiset on muutakin kuin Timo Soini, ja puolueen johdossa muutkin saisivat näyttää kykynsä. Toimittajat eivät voisi enää syyttää puoluetta vain Soinin puolueeksi. Toisaalta Timo Soini voisi myös presidenttinä tuoda luottamusta Perussuomalaisten pysyvään juurtumiseen varteenotettavaksi puolueeksi. Jos Timo Soinista ei tule presidenttiä, saa puolue jatkaa karismaattisen johtajan luotsaamana vielä hamaan tulevaisuuteen, jos se niin haluaa.
Hyvää Uutta Vuotta 2012!
Ärsykeistä kokeneemmalla, Paavo Lipposella, on kieltämättä takanaan presidentin viran hoitamisessa tarvittavaa kokemusta politiikan huipulta SDP:n puheenjohtajana, pääministerinä ja viimeisimmäksi eduskunnan puhemiehenä. Siihen ne positiiviset pisteet sitten loppuvatkin. Paavo Lipponen on kuitenkin jo 70-vuotias eläkeläinen, joka on jo useita vuosia ollut poliittisen päätöksenteon ulkopuolella. Lipponen olisi aloittamassa presidenttiyttään siinä iässä, jossa Tarja Halonen on sen jättämässä ja hän on myös vanhin presidenttiehdokkaista. Mielestäni Suomessa olisi jo aika siirtyä pois ajattelusta, jossa presidentin pitäisi olla vanha, jotta olisi riittävän pätevä tehtäväänsä, sillä vanha presidentti saattaa edustaa jo menneitä aikoja, joita kansa ei tunne enää tarpeelliseksi toistaa. Paavo Lipposella on jo lähtökohtainen ongelma siinä, että osa demareista ei tunne tämän oikeistolaista ajattelua omakseen ja äänestää muiden puolueiden ehdokkaita. Lipposen pääministerikaudesta ja kannanotoista on vaikea löytää sellaista, mikä vetoaisi esimerkiksi perinteiseen teollisuustyöläiseen, mutta sen sijaan elinkeinoelämän sikariporras on varmasti mieltynyt Lipposen EU-uskovaisuuteen sekä tämän toimintaan kaasuputkiprojektin mannekiinina. Paavo Lipponen on valeasuinen porvari ja lobbari, joka tuntuu ajavan milloin minkäkin ryhmän asiaa: ruotsinkielisten, kaasuyhtiöiden, Euroopan unionin tai elinkeinoelämän etuja. Näiden etuja ajaessaan Lipponen ei edusta koko kansaa, vaan hänen vihollisiaan ovat ne, jotka eivät aja kyseisten ryhmien etuja. Koska Lipponen on esimerkiksi svenska.nu -nimisen ruotsin kieltä ihmisille tyrkyttävän kulttuuriverkoston suojelija ja puheenjohtaja, minun on helppo kuvitella hänen presidenttinä käyttävän kaiken arvovaltansa pakkoruotsin vastustajien jyräämiseen ja ruotsinkielisten etuoikeuksien säilyttämiseen. Lipponen ja monet muut tunnetut kyseisen verkoston jäsenet kun tietävät tavallista kansalaista paremmin, mitä kieltä suomalaiset tarvitsevat. Kun tämän paremmin tietämisen jälkeenkään kansalaiset eivät muuten uskoisi ruotsin kielestä levitettävää ilosanomaa, Lipponen ja muut kielipoliisit tarjoavat lääkkeeksi erilaisia pakkoja. Jos potilas ei itse tiedä, mikä hänelle on parasta, niin hänet määrätään pakkohoitoon. Tätä Paavo Lipponen siis kannattaa kielten opiskelussa. Todettakoon vielä, että näiden verkostojen todellinen tarkoitus kun ei ole markkinoida ruotsin kieltä kielenä muiden joukossa, vaan saada suomenkielisiä sortavat ruotsinkielisten etuoikeudet turvattua Suomessa. Etuoikeuksista mainittakoon ruotsinkielisten korkeakoulujen suhteettoman suuret aloituspaikkamäärät talous- ja sosiaalitieteissä, sekä ylisuuret kiintiöt ja alemmat hyväksymispisterajat oikeus- ja lääketieteessä. Paavo Lipponen ei olisi "koko kansan presidentti", sillä hän on ilmoittanut lähteneensä vaaleihin Perussuomalaisten ja "ääriliikkeiden" vastavoimaksi, joten tuskimpa hän kunnioittaisi presidenttinäkään niitä 20% kansalaisista, jotka Perussuomalaisia ovat äänestäneet.
Eva Biaudet tarjoaa meille yläviistoperspektiivistä suvaitsevaisuutta, feminismiä, vähemmistöjen oikeuksia ja ruotsinkielisten asiaa ydinkeskustan "pikku" vuokrakämpästään. Pressiklubi -ohjelmassa häneltä kysyttiin, että miten hän oikein voi keskustassa asuvana ja työskentelevänä hyvintoimeentulevaan luokkaan kuuluvana kertoa lähiöiden asukkaille suvaitsevaisuudesta ja vieraiden kulttuurien kohtaamisesta. Olen aina halunnut kysyä häneltä samaa ja ehkäpä vielä sen, montako humanitaarista maahanmuuttajaa hänen seinänaapurinaan asuu? Eva ei odotetustikaan kyennyt eikä halunnut vastata kysymykseen, vaan puhui ympäripyöreitä ja mainitsi, että hänkin voisi pitää omaa vuokraisäntäänsä vielä yläluokkaisempana. Eva halusi korostaa sitä, kuinka hänkin perheenäitinä kanniskelee maitokasseja lapsilleen - heh, ja autoilevanahan niitä hirveästi joutuu kanniskelemaan - eli sitä, kuinka tavallinen ihminen hän on. Vuokrakämpässä voi kuitenkin asua vaikka Nalle Wahlroos käytännöllisyyssyistä eli turha sitä ydinkeskustassa vuokra-asunnossa asuvana on köyhäillä, kun kaikki tietävät mitä vuokria Helsingin keskustassa joutuu maksamaan. Eva Biaudet ei ole mielestäni ärsyttävimpiä henkilöitä Ruotsalaisesta kansanpuolueesta, mutta ei niitä siedettävimpiäkään. Eva Biaudet tulisi myös käyttämään kaiken arvovaltansa presidenttinä ajaakseen muiden vähemmistöjen etujen ohella myös ruotsinkielisten etuoikeuksien ja suomenkielisiä kyykyttävän kielipolitiikan jatkamista. Kukapa perinteisestä valta-asemastaan haluaisi luopua; eivät myöskään rikkaat ruotsinkieliset ja heidän suomenkieliset, rahalla voidellut tukijansa. "Rikkamman Suomen puolesta!" julisti RKP:n eduskuntavaaliohjelma 2011, joka suomeksi tarkoittaa varmasti mahdollisimman paljon humanitaarisia maahanmuuttajia rikastuttamaan köyhien asuttamia ghettoja ja ruotsinkielisille lisää sitä maallista mammonaa aikaisempien miljoonien lisäksi. Kun joskus tarkastelin RKP:n viiden helsinkiläisen kaupunginvaltuutetun asuinpaikkoja, se kertoi minulle hyvin selvästi, keiden etua RKP ajaa. Kolme valtuutettua asui Ullanlinnassa, yksi Kluuvissa ja yksi Maunulassa. Maunulalainenkaan tuskin asui kaupungin vuokra-asunnossa. Vaikka Eva ratsastaa vähemmistövaltuutetun manttelilla kertoessaan totuuksia maahanmuuttajien asemasta, eipä häntä huuri ghettoutuvissa lähiöissä näy. Kun maahanmuttajat ovat itseisarvoisesti rikkaus Suomelle, miksi Eva ei ole vuokrannut asuntoa vaikkapa Vesalasta, Rastilasta, Kivikosta tai Jakomäestä? Eikö maahanmuuttajien keskellä asuminen kertoisi parhaiten siitä, etteivät hänen puheensa ole vain kokemuksenpuutteista sanahelinää?
Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki on ärsykkiliehdokkaitteni rajatapaus. Useissa eduskunta- ja kunnallisvaalikoneissa hänen vastauksensa ovat olleet melko lähellä omiani, mutta hänen kannattamansa liberaali maahanmuutto- ja päihdepolitiikka ja flirttailu anarkismin ja töhertelyn kanssa ovat minulle vieraita. Arhinmäen osakkeet laskivat silmissäni roimasti, kun hän teki politiikan takinkääntöennätyksen haukkumalla Perussuomalaisia hieman ennenaikaisesti siitä, mihín hänen oma puolueensa hetken päästä itse syyllistyi. Paavo Arhinmäki on myös opportunistisesti siirtynyt Linnan juhlissa kuokkavieraista varsinaisten juhlijoiden joukkoon. Arhinmäen suurin puute presidentinvaaleissa on hänen kokemattomuutensa ja edustuskelpoisuutensa, sillä monen voi olla vaikea kuvitella juuri ministerinuransa aloittanutta, lapsenkasvoista ja koristossuissa viihtyvää poliitikkoa johtamassa Suomen ulkopolitiikkaa ja puolustusvoimia sekä edustamassa Suomea kansainvälisissä kokouksissa. Kaikesta huolimatta Paavo Arhinmäkeä voisin äänestää paremman puutteessa.
Kolmas Paavo, eli politiikan rockybalboa Väyrynen, tekee paluun parrasvaloihin presidentinvaaleissa vuosien hiljaiselon jälkeen. Vaikka Väyrynen oli edellisen hallituksen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri, ei häntä ministeriaitiosta - Väyryselle epätyypilliseen tapaan - juuri havainnut. Liekö kyseinen ministerinpesti ollut liian kesy Paavolle, mutta erittäin harvoin hänelle esitettiin kysymyksiä eduskunnan kyselytunnilla, eikä mediakaan häntä erityisemmin huomioinut. Taka-alalla viihtyminen saattoi olla taktikointia, sillä Väyrynen tietää oman rasitteensa suomalaisten poliittisessa muistissa. Osa tästä rasitteesta, eli loputtomasta itsetunnosta ja omien kykyjen korostamisesta, on median jatkuvan papukaijamaisen toiston tuotosta. Vuosia jatkunut Väyryselle naureskelu on asettanut hänet asemaan, josta on miltei mahdotonta ponnistaa pois, mutta toisaalta harva on voinut kyseenalaistaa hänen ammattitaitoaan ja kokemustaan esimerkiksi ulkopolitiikassa. Mielestäni on hienoa, että aikanaa Suomen EU-jäsenyyttä vastustanut Väyrynen on palannut ääneen ja tarjoaa Timo Soinin kanssa EU- ja eurokriittisen vaihtoehdon kansalaisille. Hänen aikansa politiikassa alkaa iän puolesta olla vähissä, joten tämä lienee ehdokkaalle, joka on aiemminkin presidentin virkaan halunnut varmasti innokkaammin kuin kukaan muu ehdokkaista, viimeinen hetki päästä unelmiensa täyttymykseen. Väyrysen uudesta tulemisesta on puhuttu yhä vakuuttuneempaan sävyyn, sillä hän kykenee nauramaan itselleen ja maineelleen, kuten hänen esiintymisensä Uutisvuoto -ohjelmassa osoitti. Väyrysen ehdottomiin hyviin puoliin kuuluu ainakin se, että vaikka häntä on haukuttu vuosien mittaan hyvin henkilökohtaisesti, ei hän ole koskaan vastannut asiattomuuksiin asiattomuuksilla kuten henkilökohtaisilla solvauksilla. Väyrysen valtiksi näissä vaaleissa saattaa löytyä myös se, että nuoremmalla äänestäjäpolvella ei välttämättä ole sellaista ennakkokäsitystä hänestä kuin vanhemmilla, jotka muistavat Väyrysen nuorena ja takinkääntöjä harrastavana pyrkyrinä. Väyrynen taistelee kakkospaikasta Sauli Niinistön kanssa omalla suosikkilistallani Timo Soinin jälkeen.
Kristillisdemokraattien Sari Essayahilla olisi henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan erittäin hyvät omainaisuudet presidentin virkaan. Essayah muistetaan positiivisesti hänen urheilusaavutuksistaan eikä hänen ulosannissaan ja koulutuspohjassaan ole valittamista. Vaikka yllättävän moni ei tiedä poliitikko Essayahista mitään, on hänellä kuitenkin kokemusta eduskunnasta, europarlamentista ja puolueen puoluesihteerinä sekä eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Essayahin menestymisen esteenä presidentinvaaleissa on kuitenkin pienen puolueen ehdokkaana oleminen sekä herätyskristillisyys. Kristillisdemokraattien kannatus on pysynyt vakaana Suomen Kristillisen Liiton ajoilta asti, mutta herätyskristilliset tulevat todennäköisesti pysymään aina marginaalisena ryhmänä, sillä suomalaisten enemmistö vierastaa Raamatun ohjeiden soveltamista poliittisessa päätöksenteossa. Aikanaan Suomen Kristillistä Liittoa jakanut suhtautuminen EY-jäsenyyteen päättyi myönteisten voittoon Bjarne Kalliksen johdolla ja Toimi Kankaanniemen edustama kriittinen joukko väistyi taka-alalle. Nykyisin Kristillisdemokraateista ei kuulu kriittisiä kannanottoja EU:ia kohtaan, mikä on mielestäni esteenä Kristillisdemokraattien ja Sari Essayahin kannatuksen nousulle, sillä suuri joukko pääosin EU-kriittisiä herästyskristillisiä on siirtynyt äänestämään Perussuomalaisia tai jättänyt äänestämättä kokonaan. EU-myönteisenä pikkupuolueena KD ja Sari Essayah ovat jääneet värittömiksi, joita äänestämään pystyvä kansalainen saattaa äänestää jotakin muutakin konservatiivista vaihtoehtoa. Suuren puolueiden perässä hiihtäminen on sementoinut KD:n kiltiksi apulaiseksi. Voisin arvojeni puolesta hyvin äänestää Sari Essayahia presidentiksi, mutta hänen suhtautumisensa EU:iin ja euroon tekee sen käytännössä hätävaravaihtoehdoksi. Positiivista oli Sari Essayahin toteamus siitä, että presidentti Halonen teki väärin liittäessään rasismin vain Perussuomalaisiin, vaikka sitä esiintyy muuallakin.
Vihreiden Pekka Haavisto on vihreistä kaikkein siedettävimpiä ja varmasti kaikkein kykenevinkin suoriutumaan presidentin tehtävistä, joten Vihreitä on onniteltava hyvästä ja puolueennäköisestä ehdokasvalinnasta. Haavisto vetoaa varmasti etenkin nuoriin kaupunkilaisiin, korkeakoulutettuihin sekä naisiin. Pekka Haavisto ärsyttää vähiten varmasti niitäkin, jotka eivät jaa hänen edustamansa puolueen arvomaailmaa. Hän on osoittanut sovittelu- ja neuvottelukykyä maailmalla ja kotimaassa vihreille harvinaista poliittisen erilaisuuden kohtaamiskykyä vieraillessaan Perussuomalaisten Teuvo Hakkaraisen luona. Presidenttinä Haavisto tekisi päätöksiä varmasti enemmän järkiperusteilla kuin edustamiensa ideologioiden sanelemana. Samaa sukupuolta olevan kanssa parisuhteessa elävä poliitikko ei ole Euroopassa ainutkertaista, mutta samaa sukupuolta oleva presidenttipari taitaisi olla ennenkuulumatonta koko maailmassa. Suomalaiset eivät liberalisoitumisestaan huolimatta taitaisi olla valmiita vielä näkemään kahta miestä tai naista ykköspariskuntana edustamassa maatamme. Vaikka Pekka Haavisto on kierrellyt työnsä puolesta tiukan uskonnollisissa maissa, ei hänen parisuhteensa ole varmasti ollut tuolloin merkityksellistä tai mitenkään edes esillä. Presidenttinä Haaviston puolison odotettaisiin kuitenkin esiintyvän ulkomaiden päämiesten valtiovierailuilla ja ulkomailla viran puolesta Suomea edustettaessa, mikä saattaisi islamilaisissa ja tiukan katolisissa maissa aiheuttaa ongelmia tai ainakin kohua. Järkisyillä presidentin puolison sukupuolla ei tietenkään pitäisi olla mitään merkitystä tehtävän hoitamisessa, mutta ihmiset eivät tunnetusti aina järkeile, sillä monien ihmisten ajattelun pohjalla olevat uskonnolliset näkemykset eivät perustu maailmalliseen järkeen. Itselläni suurimmaksi esteeksi äänestää Pekka Haavistoa tulisi kuitenkin EU-myönteisyys, mutta jos toisella kierroksella häntä vastassa olisi Paavo Lipponen tai Eva Biaudet, äänestäisin Pekka Haavistoa.
Kokoomuslainen Sauli Niinistö on onnistunut keräämään gallupeissa kannatusta muualtakin kuin porvareilta. Niinistön suosion taustalla saattaa olla hänen asiantuntevalta vaikuttava otteensa ministeriaikoina sekä puhemiehenä. Sauli Niinistö on viime vuosina kannanotoissaan pehmentynyt tiukan kokoomuslaisesta linjasta puhumaan ainakin muodollisesti ahneutta vastaan ja heikompien huomioimisesta. Ehkäpä Niinistön tarkkaileva ja rauhallinen olemus on saanut ihmiset vakuuttumaan tämän yleisestä asiantuntijuudesta sekä luottamaan häneen talouspolitiikassa, ja onhan hänellä tietysti meriittejä Euroopan Investointipankin varapresidenttinä ja valtiovarainministerinä. Asiantuntemuksen päälle on kuitenkin lisätty myös yleiseen luottamukseen pohjaavaa ilmaa, joka näyttäisi tekevän hänestä todellisuutta ylivoimaisemman. Vaikka tietoisesta tai tiedostamattomasta retoriikan pehmenemisestä huolimatta Niinistöstä on tullut houkuttelevampi ehdokas myös pienipalkkaisille, köyhille tai työttömille, en kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että hänen presidenttiydestään hyötyisi eniten se syrjäytetty kansanosa. Jotkut ovat ilmoittaneet äänestävänsä Niinistöä vain siksi, kun "se riippui siellä palmussa tsunamia paossa". Onhan hän joutunut tietenkin osalliseksi muitakin suomalaisia kuolevaisia koskettaviin tragedioihin, kuten vaimon yllättävään kuolemaan ja luonnonkatartrofin keskelle joutumiseen, mutta onko se jokin lisäarvo, että kokee samaa kuin muutkin. Niinistö ei varmastikaan olisi huono presidentti ja tarjoaisi varmasti radikaaleimpiin ehdokkaisiin nähden tyydyttävän kompromissin. Niinistön positiivisia puolia on ehdottomasti harkitseva ja maltillinen konservatiivisuus, joka vetoaa esimerkiksi arvojen pysyvyyttä haluaviin äänestäjiin. Toisaalta Niinistön johtajantaitoja erityisesti Eduskunnan puhemiehenä on kritisoitu omavaltaiseksi ja pompottavaksi. Niinistön pitkävihaisuudesta on myös keskusteltu aina silloin, kun hänen puolueen sisäisen nahistelukumppaninsa Ilkka Kanervan nimitykset erilaisiin merkittäviin tehtäviin ovat yllättäen kariutuneet; Niinistön epäillään olleen Kanervan takaiskujen takana vanhoista kaunoista johtuen. Tiedä sitten mikä osa huhuista on totta, mutta varmasti osa ainakin. Tällaiset seikat laittavat kuitenkin epäilemään hieman presidentti Niinistön ihmissuhdetaitoja erityisesti kriisitilanteissa. Kokonaisuutena Niinistö kilpailee suosikkilistallani 2. ja 3. sijan tienoilla.
Timo Soini on mielestäni presidenttiainesta ennen kaikkea luonteenpiirteidensä johdosta, sillä hän ottaa aiheellisen kritiikin vastaan ja aiheettoman antaa valua kuin veden hanhen selän yli. Soinilla ei ole voimakkaita kytköksiä mihinkään etujärjestöön eikä hän toimi minkään ryhmän lobbarina tällä hetkellä, tuskin siis presidenttinäkään. EU-kriittinen hän tietenkin on ja edustaisi presidenttinäkin unionin vastustajia, mutta heitä onkin suuri osa kansasta. Uskon, että Timo Soini olisi kansakunnallemme jämäkkä selkäranka, johon voisi luottaa myös kriisin tullessa. Soini jatkaisi varmasti kansaan vetoavaa retoriikkaansa sekä osoittaisi inhimillisyyttä tavallisten ihmisten parissa kulkiessaan vähintään Tarja Halosen tavoin. Timo Soini johtamassa Suomessa uskonnolliset vähemmistöt saisivat hänen suojeluksensa ja Vihreät saisivat olla edelleenkin niin vihreitä kuin haluaisivat. Toki ultraliberaalit ja hienosteleva eliitti varmasti julistaisivat mediassa häpeävänsä Soinia presidenttinä ja arvostelisivat hänen ulkonäköään, mutta saisivat todennäköisesti tältä osuvaa vastakritiikkiä. Presidenttinä Timo Soini varmasti pitäisi esillä Suomen kansallisia etuja ylitse muiden, mutta eikö se ole jokaisen itsenäisen valtion päämiehen tehtäväkin. Presidentti Timo Soinin valtit tehtävän hoitamisessa olisivat rehellisyys, lähiöissä asuvan vähävaraisen kansan luottamus sekä vallan huipulla esiintyvän salailevan kabinettipolitiikan vastustaminen. Toki Timo Soinilla on sama ongelma kuin Paavo Lipposella eli oman puolueen äänestäjien valuminen muiden ehdokkaiden taakse. Osa perussuomalaisista ei haluaisi Soinista presidenttiä, sillä häntä tarvitaan päivän politiikassa ehkäpä enemmän kuin silkkinauhojen leikkaajana ja sivustaseuraajana. Kävi presidentinvaaleissa kuinka tahansa, lopputuloksesta voi löytää positiivista. Jos Timo Soinista tulisi presidentti, olisi aika todistaa poliittisille vastustajille, että Perussuomalaiset on muutakin kuin Timo Soini, ja puolueen johdossa muutkin saisivat näyttää kykynsä. Toimittajat eivät voisi enää syyttää puoluetta vain Soinin puolueeksi. Toisaalta Timo Soini voisi myös presidenttinä tuoda luottamusta Perussuomalaisten pysyvään juurtumiseen varteenotettavaksi puolueeksi. Jos Timo Soinista ei tule presidenttiä, saa puolue jatkaa karismaattisen johtajan luotsaamana vielä hamaan tulevaisuuteen, jos se niin haluaa.
Hyvää Uutta Vuotta 2012!
