Tasa-arvoinen, tasa-arvoisempi, tasa-arvoisin

Rakkaimmille ja käytetyimmille aforismeille tai sananlaskuille yhteinen piirre on yleensä se, että ne kuvaavat jotenkin tiivistetysti ja osuvasti arkielämän todellisuutta sekä ovat tulleet kuulijoiden omassa elämässä toteennäytetyiksi. Yksi tälllainen on George Orwellin vuonna 1945 julkaistusta kirjasta Eläinten vallankumous tuttu lausahdus: "Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset " . Poliittisesti arkaluontoiseksi määritelty teos joutui sensuurin hampaisiin ja kohtasi julkaisuvaikeuksia. Kirjan on katsottu kritisoineen Neuvostoliiton poliittista kehitystä, joskin Yhdysvalloissa kirjaa pidettiin jossain vaiheessa kommunismimyönteisenä. Juopon maanviljelijän tilalla kotieläimet tekevät vallankumouksen sikojen johdolla ja parempia oloja ajamaan perustetaan ideologia nimeltä animalismi. Pian valta korruptoi vallankumousta johtaneet siat, jotka alkavat keräämään itselleen etuoikeuksia ja kohtelemaan muita eläimiä yhä huonommin ja huonommin. Lopulta siat siirtyvät julmuuksiin ja kumoavat animalismin periaatteet yksitellen, eikä heitä lopulta erota enää alkuperäisistä orjuuttajistaan ihmisistä. Mielestäni kirjalle on turha antaa symboliikkaa mitään erityistä aatesuuntaa vastaan, vaan se kertoo enemmänkin jotain olennaista ihmisluonteesta ylipäätään; ihmiset on vain tehokeinona korvattu eläimillä.

Kaikki haluaisimme varmasti pelata pokeria sellaisilla säännöillä, että saisimme voitettuamme panoksena olevan rahamäärän itsellemme, mutta hävittyämme meidän ei tarvitsisi maksaa senttiäkään. Mukavaa olisi pelata myös Monopolia sääntöjen mukaan pienellä poikkeuksella: saisimme Mannerheimintien ja Erottajan laput itsellemme jo pelin alkaessa. Sananvapauskin olisi kivempi, jos voisimme haukkua ja nimitellä toisia painetussa tai sähköisessä mediassa ilman rajoituksia ja rangaistuksia, mutta muut joutuisivat meitä haukkuessaan käräjille. Tämänkaltaisessa tasa-arvossa me elämme tällä hetkellä myös Suomessa. Toki tasa-arvoisuus on Suomessa yksi maailman parhaimmin toteutuneista, mutta koska täydellinen tasa-arvo on tavallaan matemaattinen raja-arvo, jota voidaan kyllä jatkuvasti lähestyä, mutta sitä ei koskaan saavuteta, tasa-arvoa voidaan aina parantaa myös Suomessa. Kaikki törmäämme arkielämässä näennäisen tasa-arvon puitteissa tilanteisiin, joissa lause "toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset" saa vahvistuksensa. Työpaikkaa hakevasta kahdesta pätevyydeltään tasavahvasta hakijasta valituksi tulee esimiehen sukulainen tai ns. positiivisen syrjinnän turvin se hakija, joka kuuluu johonkin vähemmistöön. Politiikassa äänestäjien tasa-arvoiset äänet saattavat jonkun puolueen vaalivoittoon, mutta muiden puolueiden kannattajat eivät suostu antamaan sille arvoa, koska tulos oli heidän kannaltaan "väärä". Kristinuskoa vastaan hyökkääminen sallitaan uskonnon- ja sananvapauteen vedoten, mutta islamia vastaan hyökkääminen onkin uskonnonvapauden loukkaus ja kiihottamista kansanryhmää vastaan. Kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PEN:in vihreällä puheenjohtajalla Jarkko Tontilla on ollut suuria vaikeuksia hyväksyä itselleen epämieluisten asioiden ilmaisemista: Tontti on toisaalta julistanut kolumneissaan, että kaikkea pitää voida sanoa ja kritisoida vapaasti, mutta hänen poliittisen vastustajansa Jussi Halla-ahon islamia koskevista kriittisistä kirjoituksista hän totesi, että ihan kaikkea ei pidä sanoa eikä kirjoittaa. Tästä kaksinaamaisuudesta hän on saanut julkisesti kritiikkiä myös järjestön entiseltä puheenjohtajalta Anja Snellmanilta.

Korruptio yhteiskunnassa kertoo siitä, että kun yksilöiden välistä tasa-arvoa ei ole, etuoikeutettuihin kuulumattomien pitää ostaa omat oikeutensa. Toisaalta korruptio myös estää tasa-arvoa toteutumasta: se jolla ei ole varoja oikeuksiensa ostamiseen, jää ilman niitä ja pysyy epätasa-arvoisessa asemassa. Vaikka Suomi on tutkimusten mukaan maailman vähiten korruptoituneimpia maita, sitä esiintyy täälläkin aivan riittävästi. Korruptiotutkijat sanovatkin sen olevan Suomessa vain hieman salonkikelpoisempaa kuin monessa muussa maassa. Siinä missä suomalainen virkamies tai poliitikko on vaikeampi saada vastaanottamaan suoranaista rahaa lahjomalla, häneltä voidaan ostaa mieluisia päätöksiä tarjoamalla  rahanarvoisia oopperamatkoja tai vastapalveluksia. Korruptioon liitetään myös nepotismi eli sukulaisten suosiminen perusteetta, mitä Suomesa esiintyy mielestäni varsin paljon. Esimerkiksi johtajan nimittäessä lapsensa työtehtävään yhtä päteviä tai jopa pätevämpiä työnhakijoita huomioimatta, kyse ei ole perinteisestä korruptiosta eli päätöksen tai edun ostamisesta vaan edun antamisesta sukulaisuuden perusteella, ja tällainen nepotismi romuttaa tasa-arvoa. Keskusrikospoliisin raportissa Korruptiotilannekuva 2009 mainitaan "hyväveliverkostojen" ja nepotismin olevan Suomessa vaikuttavin korruption muoto. Raportissa viitataan Vaasan yliopiston vuonna 2008 tekemään kansalaiskyselyyn, jossa 60% vastanneista arveli hv-verkostojen ja 49% nepotismin esiintyvän Suomessa jokseenkin tai hyvin usein. Korruptio on vain yksi tasa-arvoa yhteiskunnassa rapauttavista tekijöistä ja muita syitä ovat esimerkiksi politisoituneet linjaukset vähemmistöjen suosimiseksi nk. todellisen tasa-arvon toteutumiseksi tai esimerkiksi piintyneet käsitykset sukupuolten erilaisista ominaisuuksista.

Sukupuolten välinen tasa-arvo toteutuu Suomessa verrattain hyvin, mutta silti miehet ja naiset joutuvat joissain tapauksissa sukupuoleen liitettyjen stereotypioiden vuoksi epätasa-arvoiseen asemaan: Huoltajuuskiistoissa naisen katsotaan lähtökohtaisesti olevan lapselle parempi huoltaja, johtajan tehtäviä täytettäessä naisia ei pidetä tarpeeksi jämäköinä ja he jäävät aliedustetuiksi, naisvaltaisilla aloilla maksetaan matalampia palkkoja, asevelvollisuuden ja sotimisen katsotaan kuuluvan miesten velvollisuudeksi ja oletetaan heidän olevan siihen automaattisesti sopivia. Kun mies tappaa vaikkapa lapsen häntä pidetään pahana, mutta kun nainen tekee saman, hän on tehnyt sen epätoivoisena ja murheellisten tapahtumien uhrina. Naiset joutuvat työelämässä ja politiikassa seksististen kommenttien kohteeksi useammin kuin miehet ja yksinäisiä miehiä syrjitään vuokra-asuntomarkkinoilla. Sukupuolten välinen tasa-arvoisuus vaatii oman kirjoituksensa, mutta tässä esimerkkejä sukupuolisidonnaisista ongelmista Suomessa.

Perussuomalaisia vaadittiin irtisanoutumaan virallisesti rasismista - mitä se sitten suomalaisessa politiikassa onkaan - ja sitten kun puolue julkistikin rasismin ja syrjinnän vastaisen julistuksensa, se ei kelvannut kenellekään; muut puolueet kun haluavat määritellä sen, mikä on oikeata rasismin vastustamista. Kun luki julistuksen sisällön sekä seurasi vihreiden, RKP:n sekä joidenkin kansalaisjärjestöjen kommentteja, kävi hyvin selväksi miten suvaitsemiseen tekijänoikeudet omasta mielestään omistavat tahot ymmärtävät syrjinnän ja tasa-arvon. Tasa-arvo on heille tasapaloiksi jaettu kakku, josta ns. todellisen tasa-arvon toteutumiseksi annetaan joillekin kakunsyöjille kaksi palaa ja toisilta otetaan vastaavasti pala pois. Karvas pala persujen julistuksessa erityisesti RKP:n Astrid Thorsille olivat lauseet  ns. positiivista syrjintää - tai kaunistellummin sanoen positiivista erityiskohtelua - vastaan. Positiivisen syrjinnän sanottiin olevan sallittuja kansainvälistenkin sopimusten nojalla ja tarpeen heikommassa asemassa olevien vähemmistöjen aseman parantamiseksi. Ymmärrän Astrid-tädin ja hänen  hoppfalleri-fallerallala-orkesterinsa huolen, mutta mielestäni positiivinen syrjintä on väärä lääke, aivan kuin kossun juominen itseaiheutettuun keuhkosyöpään. Jos Perussuomalaisten maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikkaa olisi noudatettu vaikkapa viimeiset 15 vuotta, tarvetta maahanmuuttajien suosivalle kohtelulle ei olisi tullut ja rasisminvastaisen julistuksen sisältämää reilua tasa-arvoa olisi voitu toteuttaa. Toisin sanoen, jos viime hallitusten humanitaarista maahanmuuttoa kasvattanut politiikka ei olisi tuottanut maahan kymmeniätuhansia huonosti sopeutuvia luku- ja kirjoitustaidottomia sekä valtavia lisävalmennuksia työelämään pääsemiseksi tarvitsevia maahanmuuttajia, tasa-arvoa kierouttaville suosimisille ei olisi tarvetta. Kun positiivinen erityiskohtelu otetaan käyttöön, lähdetään samalle linjalle kuin USA sen lähtiessä venyttämään Geneven sopimuksia, eli hyvistä säännöistä etsitään porsaanreikiä ja niitä aletaan tulkita mielivallalla. Poliitikkojen hattusulka- ja papukaijamerkkikokoelmiin sillä on varmasti suuri vaikutus, että maahanmuuttajia palkataan esimerkiksi kuntien palvelukseen suomalaisten työnhakijoiden kustannuksella, mutta veikkaampa, että suurinta osaa kantaväestöön kuuluvista työnhakijoista ei lämmitä se tieto, että heitä ei valittu tehtävään sen vuoksi, että heidän ihonvärinsä ja äidinkielensä oli "huonompi" kuin kilpailevalla hakijalla. Esimerkiksi Helsingin kaupungin rekrytointia koskevissa ohjeissa sanotaan, että mikäli työnhakijoina on kaksi tasaveroista hakijaa, tulee tehtävään valita aliedustettuun ryhmään kuuluva. Siinä ei siis suoraan mainita etnistä alkuperää, mutta aliedustetulla ryhmällä tarkoitetaan kai pääasiassa etnistä ryhmää, eikä esimerkiksi seksuaali- tai uskontovähemmistöjä: muutenhan työhaastattelussa kannattaisi varmistaa asemansa mainitsemalla olevansa vaikkapa hindulainen sadomasokisti.

Mikä RKP:n ja Vihreiden näkemyksissä on vialla, kun ne vastustavat Perussuomalaisten rasisminvastaista julistusta? Havainnollistetaampa sitä seuraavasti:

Puolue X kannattaa ja toteuttaa politiikkaa A, josta seuraa suoraan tietyn ajan kuluttua yhteiskunnallinen tilanne B. Mikäli yhteiskunnallinen tilanne B on ongelmallinen ja vaikeasti ratkaistava, puolueen X olisi siis loogisesti kyseenalaistettava politiikka A ja hylättävä se, jotta tilanteen B ongelmat vältettäisiin jatkossa. Puolue X kuitenkin jatkaa politiikkaa A, jonka aiheuttamat ongelmat vain monimutkaistuvat.

Jos puolue X kannattaa ja toteuttaa politiikkaa A, josta seuraa suoraan hyvä ja toimiva tilanne B, sen kannattaa mitä ilmeisimmin noudattaa politiikkaa A jatkossakin.

Kaikki puolueet haluaisivat varmasti politiikkansa toimivan jälkimmäisen vaihtoehdon mukaan, sillä silloin puolueen politiikka on järkevää ja toimivaa. RKP ja Vihreät ovat halunneet ja toteuttaneet epärealistisen löyhää maahanmuuttopolitiikkaa muka paikkaamaan huutavaa työvoimapulaa ja jättäneet kotouttamispolitiikan retuperälle. Tämän seurauksena maahan on tullut peruskoulutukseltaan ja taidoiltaan puutteellista väkeä, jonka on ollut vaikea työllistyä - siis vaikka heidän piti paikata työvoimapulaa. Nekin ulkomaalaiset, jotka ovat hyvinä aikoina työllistyneet, jäävät taantuman aikana työttömiksi. Positiivisen syrjinnän sijaan puolueiden olisi pitänyt korjata politiikkaansa, jotta maahanmuuttajien määrä vastaisi työmarkkinoiden vetokykyä ja kotouttamispolitiikkaan varattuja resursseja. Vihreät ja RKP ovat ensiksi kuvatun esimerkin mukaisessa tilassa eli ne ovat itse luoneet tilanteen, jossa niin kutsutulle positiiviselle syrjinnälle on tullut kysyntää, mutta ne haluavat jostain käsittämättömästä syystä jatkaa huonoa politiikkaa.
Perussuomalaisten malli noudattaisi toisen esimerkin tilannetta. Puolue kannattaa maltillista ja Suomen tarpeisiin pohjautuvaa maahanmuuttopolitiikkaa, joka ei ylitä työmarkkinoiden rekrytointikykyä eikä kasva kotouttamisvarojen yli. Maahan tulee valikoivan politiikan seurauksena pääasiassa sellaisia ihmisiä, joilla on hyvät valmiudet työllistyä suomalaisille työmarkkinoille, eikä positiivista syrjintää tarvita. Perussuomalaisten rasismin ja syrjinnänvastainen julistus voi toteutua ja se tuottaa todellista tasa-arvoa.Työmarkkinat vetävät ja kaikille riittää töitä. Puolue voi siis jatkaa valitsemaansa politiikkaa, sillä se on loogista ja tuottaa halutun lopputuloksen.

Positiivista syrjintää puolustellaan mediassa kertomuksilla ammatti- tai korkeakoulutetuista maahanmuuttajista, jotka eivät kymmenistä hakemuksista huolimatta ole päässeet edes työhaastatteluun eivätkä ole onnistuneet saamaan koulutustaan vastaavaa työtä. En oikein ymmärrä miten tämä sortaa vähemmistöjä, kun samanlainen tilanne on suomalaisillakin työnhakijoilla. Itsekin uuden ammatin opiskelleena olen kokenut, että työnhaussa 20 hakemuksesta ei tule edes yhtään haastattelupyyntöä, vaikka  kaikki hakukriteerit olisivat täyttyneet; muutaman viikon päästä tulee sähköposti, jossa sanotaan "kiitos mielenkiinnostanne, mutta.......". Jos työnantajilla on varaa nirsoilla alati hupenevia työpaikkoja täytettäessä syntyperäisten suomalaisten kohdalla, niin miten ihmeessä maahanmuuttajien kohdalla ei karsittaisi työnhakijoita vaikkapa kielitaidon takia. Enhän minäkään voi kuvitella, että muuttaessani Ranskaan tulisin ilman erityisiä kykyjä tai lahjoja valituksi ranskalaisen työnhakijan ohi vieläpä todennäköisesti Pierré-Pascalia huonommalla ranskan taidolla. Ulkomaalaisia voidaan ajaa suomalaiseen työelämään työharjoitteluiden ja esivalmennuksen kautta, mutta maahanmuuttajan pakkovalinta pätevyydeltään tasaveroisten hakijoiden joukosta antaa syntyperäiselle suomalaiselle viestin apartheidin ajoista, vain käänteisenä. Vihreitä ja ruotsalaisia ei häiritse se, että nk. globaalia vastuuta kantaessaan ja maahanmuuttajille kumartaessaan ne pyllistävät syntyperäisille suomalaisille: perunanenäisistä(c) suomalaisista kun ei jaeta humaanius- ja suvaitsevaisuuspisteitä. Eläinten vallankumouksen tarina voi hyvin Suomessa, jossa tasa-arvoa edistetään epätasa-arvoisin keinoin, eikä mikään pian erota hyvää tarkoitusta pahasta.

Chicagon pojat ja talousfasismi

Hyvin symbolisesti Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n kannattaman liberalistisen politiikan pakkosyöttöä kuvasi se, kun tiedotusvälineet kertoivat IMF:n ranskalaisen pääjohtajan Dominique Strauss-Kahnin pakkosyöttäneen sukupuolielintään itseään puolta nuoremmalle hotellisiivoojalle New Yorkissa. Lehtien mukaan Strauss-Kahn pidätettiin New Yorkista Pariisiin lähdöstä olleesta koneesta ja hänen epäillään yrittäneen paeta paikalta, sillä hän oli jättänyt kiireessä puhelimensa hotelliin. Strauss-Kahnin sanottiin olleen paras ehdokas seuraaviin Ranskan presidentinvaaleihin. Ehkäpä se ehdokkuus kuivui nyt kokoon. Toki Strauss-Kahn on syytön, kunnes hänet oikeudessa todetaan syylliseksi, mutta lopullisesta totuudesta huolimatta uutisen antama kuva uusliberalismin sanansaattaja IMF:n pääjohtajan suhtautumisesta tavalliseen ihmiseen on suurta symbolismia. Sosialistiksi tituleerattu poliitikko on toiminut ministerinä useissa Ranskan hallituksissa ja ilmeisesti hän on jossain vaiheessa tullut liberalismiuskoon, sillä ministerinä hän oli Wikipedian mukaan käynnistänyt laajan valtionyhtiöiden yksityistämisohjelman. Liberalismin tiellä oppimiskyky on ollut ilmeisen hyvä, koska hänet nimitettiin Yhdysvaltojen siunauksella IMF:n pääjohtajaksi vuonna 2007.

Yhdysvaltojen viime vuosikymmeninä aggressiivisesti maailmalle levittämän talouspolitiikan lähtökohtana pidetään niin sanotun Chicagon koulukunnan syntymistä 1950-luvulla ja sen keskeisimpänä vaikuttajana Nobel-palkittua taloustieteilijää Milton Friedmania. [ http://www.youtube.com/watch?v=RWsx1X8PV_A ]. Kanadalaisen toimittajan ja kansalaisaktivistin Naomi Kleinin mukaan Chicagon koulukunnan ja CIA:n yhteistyö Latinalaisen Amerikan ja Indonesian veristen vallankumousten ja diktaattorien valtaannousun taustavoimana oli valtava. Kirjassaan Tuhokapitalismin nousu Klein käy läpi laajan dokumenttiaineiston pohjalta CIA:n, Chicagon koulukunnan taloustieteilijöiden ja amerikkalaisten suuryritysten muodostamaa symbioottista voimaa mm. Chilen, Argentiinan, Brasilian, Bolivian ja Indonesian talouselämän mullistamiseksi diktaattoreita ja sotilasjunttia valtaan auttamalla. Näiden raadollisten ja kylmäveristen toimien seurauksena monen maan kukoistava talouselämä pilattiin ajamalla suuri osa kansasta köyhyyteen sekä tuhansia vasemmistolaisia ja talouspolitiikasta eri tavoin ajattelevia surmattiin tai vainottiin: mm. Chilessä tämä tapahtui saattamalla valtaan kenraali Augusto Pinochet ja Indonesiassa Suharto. Amerikkalaiset yritykset rahoittivat lahtauspartioiden muodostamista ja toimintaa toisinajattelijoiden likvidoimiseksi. Kaava CIA:n ja Chicagon koulukunnan taloustieteilijöiden juonittelussa oli joka maan kohdalla samantyyppinen. Samalla CIA tai amerikkalaiset yritykset rahoittivat epädemokraattisia poliittisia voimia, jotta nämä kaappaisivat vallan, Chicagosta lähetetiin friedmanilaisia taloustieteilijöitä luomaan maiden yliopistoihin "parempaa" taloustiedettä. Latinalaisen Amerikan maista houkuteltiin Chicagoon taloustieteitä opiskelemaan opiskelijoiden sukupolvi, joka sitten fanaattisesti levitti amerikkalaisten yritysten ja CIA:n mieleistä talousoppia kotimaassaan. Luonnollisesti vallankumousten yhteydessä CIA:n ja Chicagon koulukunnan aivopesemät diktaattorit nimittivät talousministereiksi Milton Friedmanin oppipoikia. Chicagon koulukunnan oppien sanotaan sittemmin levittäytyneen kriisien yhteydessä useisiin maihin mm. Thatcherin Englantiin, apartheidin jälkeiseen Etelä-Afrikkaan ja kylmän sodan jälkeiseen Puolaan uusliberalismin lähetyssaarnaajien kautta. Milton Friedmanin ja Chicagon koulukunnan mukaan tarvitaan shokkeja ja mullistuksia - kuten väkisin tehtyjä vallankumouksia - jotta ääriliberaalit talousopit saadaan käyttöön valtioissa; Friedmanin mukaan demokratia on siihen liian heppoinen väline.

Kauhistuttavaa on se välinpitämättömyys, jolla Milton Friedman ja hänen lähetyssaarnaajansa suhtautuivat satoihin tuhansiin poliittisten puhdistusten uhreina kuolleisiin ihmisiin, joiden verestä heidänkin kätensä ovat tahriintuneet. Nuo ihmiset kun kuolivat juuri sen vuoksi, että CIA ja chicagolaiset taloustieteilijät halusivat noista maista talouslaboratorion radikaaleille opeilleen, koska USA:ssa samanlainen vallankumouksen kautta oppien testaaminen oli mahdotonta ja vallankumouksen lietsomisesta omalla maalla olisi saattanut päätyä telkien taakse loppuelämäksi. Talouslaboratorio luotiin hinnalla millä hyvällä: saattamalla diktaattorit valtaan, jotka raivasivat poliittiset vastustajat tieltään kuolemanpartioilla ja antoivat "talousguruille" vapaat kädet luoda ihmemaa. Monessa maassa kansalaisten tukirakenteet romahtivat sosiaaliturvan leikkauksissa ja työttömyys räjähti käsiin laajoissa yksityistämisohjelmissa. Ainoa selitys minkä "talousgurut" antoivat oppiensa toimimattomuudelle oli se, että markkinat eivät vieläkään olleet tarpeeksi vapaat. Kunhan vain heidän oppejaan toteutettaisiin vielä tarmokkammin, niin ongelmat häviäisivät lopulta. Nämä talouspuoskarit sanoivat, että jos lääke ei toimi normaaliannostuksella, niin pitää ottaa yliannostus, Seurauksena oli kuitenkin myrkytyskuolema. Tavallisten kansalaisten ajautuminen äärimmäiseen köyhyyteen ja poliittiset lahtajaiset olivat Chicagon poikien mielestä seikka, joista heidän ei tarvinnut kantaa vastuuta ja joiden ei tarvinnut antaa häiritä markkinoiden vapauttamisen politiikkaa.

Vaikka Milton Friedman oli liberaali, häntä ei voinut pitää konservatiivina. Friedmanin mielestä asevelvollisuus oli orjuuttamisen muoto, huumepolitiikkaan ei kannattanut satsata varoja ja prostituutio piti laillistaa. Milton Friedmanin opit ovat kuitenkin edelleen arvostettuja arvokonservatiivien hallitsemassa USA:ssa. Kaksi pahaa yhdistyi viime vuosina USA:n edellisessä presidentissä G.W.Bushissa: friedmanilaiset talousopit ja ahdasmielisen konservatiivinen maailmankuva. Omalla maallaan Bush toteutti friedmanilaista shokkitiloja hyväksikäyttävää muutosoppia Katrina-myrskyn yhteydessä yksityistämällä New Orleansin koulut. Jatkaessaan Irakissa Chicagon koulukunnan shokkihoito-oppia ja markkinoiden uusjakoa Bush pystyi vieläpä oikeuttamaan kaikki toimensa uskonnollisen äärioikeiston tyyliin "Jumalalta saatuna tehtävänä". Jumalan valtuuttamana ei tarvinnut katua mitään, eikä G.W.Bush sitä totisesti tehnytkään. Irakin sodalla Bush palkitsi lähipiirinsä tilaamalla sotaan liittyviä tukipalveluja näiden omistamista ja hallinnoimista yrityksistä ilman kilpailutuksia. Mikäpä oli sotaa käydessä, kun joka sekunnista kilahti rahaa joko oman perheen tai lähipiirin kirstuun. Siinä missä kotimaa kauhisteli Irakin sodan hintaa amerikkalaisille veronmaksajille, Bush keskittyi pumppaamaan rahaa Irakista ystävilleen ja sukulaisilleen kaikin keinoin. Todellinen pähkinä ei Alan Greenspaninkään mielestä ollut vapauden levittäminen Irakiin, vaan öljyvarojen ja -sopimusten uudelleenjako. Näin Chicagon poikien opit saavat näytöksen myös 2000-luvulla.

Monet taloustieteilijät ovat ilmaisseet närkästyksensä Naomi Kleinin näkemyksiä ja niiden suosiota vastaan. Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainenkin on sanonut Wikipedian mukaan: "Suuri yleisö ihastelee Naomi Kleinin kirjoja tietämättä, että hänen analyysinsä ovat virheellisiä. - - Taloustieteilijät eivät vaivaudu edes arvioimaan niitä". Kanniaisen kommentti kuvastaa taloustieteilijöiden ylimielisyyttä hyvin perustellun liberalismikritiikin edessä. Taloustiede ei mielestäni ole vapaa poliittisista suuntauksista ja väreistä, vaikka jotkut ovat yrittäneet tehdä siitä luonnontieteisiin verrattavaa eksaktia tiedettä. On erikoista, että tiedemiehet, joiden tehtävänä on palvella yhteiskuntaa ja käydä avointa keskustelua tieteen perusteista, kieltäytyvät kumoamasta Kleinin väitteitä julkisesti. On klassinen keino paeta epämiellyttävästä väittelystä leimaamalla toisen näkemykset niin vääriksi, ettei niitä tarvitse edes kommentoida. Tavalliselle tiedonjanoiselle maallikolle tuollainen kertoo vain pelkuruudesta ja asettaa epäilyn todellisten vasta-argumenttien puutteesta. Vaikka akateemisesti koulutetut haluavat omia ainoastaan tiedeyhteisölle oikeuden arvostella tieteellisten teorioiden perustoja, he eivät voi ohittaa historian tapahtumia. Epäonnistuneita teorioita voi puolustella Chicagon poikien tyyliin, että vika ei ole teoriassa vaan soveltajassa, mutta jos empiiristä näyttöä teorian toimivuudesta ei tule, kukaan ei niihin lopulta usko. Uusliberalismiksi nimetty talouspoliittinen suuntaus elää ja voi hyvin OECD:n, IMF:n ja EU:n kaltaisissa järjestöissä ja yrittää vaikuttaa voimakkaasti myös Suomeen, mikä on uhka maamme hyvinvointivaltiomallille ja sosiaaliturvalle. Tätä ei pidä ilman kritiikkiä niellä; saammehan nähdä sen tulokset Islannin tuhossa ja vuoden 2009 taantumassa. Chicagon poikien ääni tarjoaa IMF:n ja EU:n kautta Kreikan ja Portugalin lääkkeeksi laajoja yksityistämisiä ja valtion omaisuuden myyntiä. Sillä ei ole merkitystä, vajoaako tavallinen työläinen köyhyyteen, kunhan pankit pelastuvat. Kriitikot sanovat, että tukipaketit ovat vain kuolevan pitämistä hengissä, jotta verenhimoiset pankkiirit saavat pumpattua siitä omansa pois.

Kukkotappeluiden maa

Kaikki tunnemme esimerkkejä suomalaisista peruspenteistä, joiden pääasiallinen sisäisten ja ulkoisten ongelmien ratkaisutapa on ulkoinen väkivalta (lienee syytä heti todeta, että perus -etuliitteellä en tarkoita Perussuomalaiset -puolueen kannattajia). Nämä peruspenat ovat voineet olla rintamalta palanneita veteraaneja, jotka ovat piesseet vaimonsa ja lapsensa yrittäessään pyyhkiä sodan kauhukuvia mielestään sangollisilla viinaa. Tai sitten peruspenat ovat sodan jälkeisen sukupolven kasvatteja, jotka todistivat suurimman henkilökohtaisen vapauden "riemuvoittoa" eli olutmyynnin vapautumista 1960-luvulla ja sittemmin he ovat saaneet todistaa myös akan ja lasten ulosmarssia elämästään. Tuoreempaa peruspenaa voi edustaa myös täysin auktoriteetteja kunnioittamaton 20-30 -vuotias päihteiden moniottelija/sekakäyttäjä, jonka kukkotappeluvaisto herää jo pienimmästäkin sivullisen tekemästä kohteliaasta huomautuksesta tämän käytöksen johdosta. Eri sukupolvien peruspenoja yhdistää suuri riski maallisen taipaleen päättymisestä ennenaikaisesti toisen peruspenan suorittaman henkirikoksen uhrina.

Peruspentiksi ei varmastikaan synnytä, mutta sellaiseksi kasvamisessa on suurempi riski niillä, joilla oma isä on ollut peruspena ja jotka aloittavat, syystä tai toisesta, päihteiden käytön jo hyvin nuorena. Runsaalla alkoholinkäytöllä on voimakas vaikutus peruspentin valintoihin ja tekoihin, mutta ei alkoholikaan kaikkea selitä: on olemassa alkoholisoituneita ihmisiä, joilta puuttuu peruspenan uhmakkuus ja halu väkivaltaan. Suomalaisten tilastollisen korkean alttiuden väkivaltaan voi selittää kulttuurillisten tekijöiden ja alkoholin yhteisvaikutuksena. Jossain kansan syvissä riveissä elää tiedostamaton hyväksyntä tai jopa ihailu peruspenan elämää ja ongelmanratkaisumetodeja kohtaan: peruspena elää niin kuin haluaa ja jos jollain on jotain valittamista niin tulee lättyyn. Suomesta puuttuu sellainen kunniakulttuuri, jossa suvulla tai perheellä on yhteinen kunnia. Jos perusluigi Etelä-Euroopassa tai arabimaissa tappelee nakkikioskilla itsekkäistä syistä, hän ei munaa ainoastaan itseään ja perhettään, vaan koko suvun nimen ja maineen. Tällaisessa kulttuurissa yksilö joutuu miettimään tekojensa seurauksia laajemmin kuin itsensä kannalta; sen voi katsoa ennaltaehkäisevän huonoa käytöstä ja väkivaltaa. Sen sijaan Suomessa on ylikorostunut ja räjähdysaltis henkilökohtaisen kunnian kulttuuri, jossa henkilölle annetaan lupa toimia muista piittaamatta oman mielensä mukaan tilanteissa, joissa oma valinta aiheuttaa ristiriitaa ympäristön kanssa, esimerkiksi julkisella paikalla ryypiskeleminen. Jos tätä kunniaa loukkaa joku ulkopuolinen, vaikkapa vain itseään suojellakseen huomauttamalla tai paheksumalla, on kukkotappeluareena valmis. Valitettavan moni pitää  miehekkyyden mittana sitä, että omaa mielivaltaista käytöstä on täysi oikeus ja velvollisuus puolustaa väkivallalla esimerkiksi pistämällä poliisille hanttiin pidätystilanteessa tai haistattelemalla matkalipuntarkastajalle tarkastusmaksun kirjoittamisen yhteydessä. Tällaiset tilanteet päätyvät liki 100-prosenttisesti viranomaisten voittoon, joten syynä vastaan punnertamisessa ei voi olla usko seurausten välttämiseen, vaan typerä ajattelu siitä, että jos en pistä hanttiin, en ole mies. Tasa-arvon vuoksi sanottakoon, että peruspenojen lisäksi viime vuosina on alkanut myös naisten keskuudessa lisääntyä peruspenojen asenne. Kutsuttakoon heitä vaikka sitten peruspirjoiksi. Naisten väkivaltaisuus on ollut kasvussa viime vuosikymmeninä ja siinäkin suurimpana tekijänä on tietenkin alkoholi, mutta egosentrinen ajattelu ja yksilönvapauksien vääränlainen  korostaminen ovat myös naisten väkivallan lisääntymisen taustalla.

Kukkotappeluasenteeseen törmäsin lukuisia kertoja metrojunankuljettajana työskennellessäni. Toisin kuin monet suomalaiset - ja erityisesti peruspenat - tuntuvat ajattelevan, mielestäni lait ovat noudattamista varten. Järjestyslaki näyttää kuitenkin olevan laki, jota suomalaiset tuntuvat kunnioittavan erityisen huonosti: kunnioituksen puutteen kun näkee kaduilla ja julkisissa kulkuneuvoissa erittäin yleisenä julkisena juopotteluna siitä seuraavana sotkemisena. Koska mielestäni lakien voimassaoloa ei määritellä huutoäänestyksellä, vaan demokratian keinoin äänestämällä eduskuntaan lainsäätäjiä, katsoin paitsi oikeudeksi ja velvollisuudeksi puuttua metrossa ryypiskelyyn aina silloin, kun se oli mahdollista. Noin 80-90% tapauksista oli niitä, joissa ryypiskelevä matkustaja - päihtymysasteesta riippumatta - haistatteli, uhkaili tai vaikkapa vain vihaisesti mulkoilemalla osoitti vastahankaisuutensa totella. Suoranaisia haasteita tulla aseman ulkopuolelle kukkotappeluun tuli kymmenen vuoden aikana kymmeniä - eräs kaksikko kutsui minut tappelemaan kaksi yhtä vastaan sanoilla "mies miestä vastaan". Kukkotappeluun haastamisella nämä henkilöt yrittivät ilmeisesti määritellä lain tulkinnan uudestaan tai sitten puolustaa olematonta kunniaansa. Vastakkainasetteluja leimasi ajattelu, että kuljettaja edustaa vain itseään ja omia arvojaan vastassaan matkustajan yhtä oikeutetetut arvot: laeilla ei ollut haastajille merkitystä. Kuljettajan oikeuksia vastustavien matkustajien käytös ei kuitenkaan ollut loogista. Tilanteissa, joissa pyysin matkustajaa poistumaan lain määrittämän sopimattoman käytöksen vuoksi, kuuli silloin tällöin matkustajan sanovan varmana, ettei minulla ollut oikeutta tehdä niin. Siis samat ihmiset, jotka viisveisasivat laeista, turvautuivat mielikuvituslakeihin yrittäessään ikään kuin legitiimisti vastustaa poistamista. Silloin tällöin vastasin sarkastisesti, että minullahan on kaikki oikeudet, kuten heilläkin näytti olevan. Yleisin negatiivinen reaktio matkustajan käytökseen puuttumisessa oli ulkonäöllinen nimittely, mikä nyt ei liittynyt asiaan tietenkään mitenkään, mutta joka kertoi kukkotappeluasenteesta, jossa kostettiin kuljettajalle matkustajan mielestä hänen yksityisasioihinsa puuttuminen - yksityisasioihin siis kuuluvat ulostaminen, roskaaminen, ryypiskely ja oksentelu sekä metelöinti julkisissa kulkuneuvoissa. Ehkä he odottivat nimittelyillä ja haistatteluilla kuljettajan taantuvan kolmevuotiaan tasolle, menevän vaunun nurkkaan sikiöasentoon peukalo suussa ja parkuvan "Okei, okei! Mitään lakeja ei oikeesti oo, voititte 6-0. Antakaa armoa!" Ehkä klassisin kukkotappeluasenteen ilmentymä tuli kolmekymppiseltä peruspenalta, joka oli vasta lievässä nousuhumalassa ja jolla oli mukanaan kaksi kaveria. Kun ilmoitin alkoholin nauttimisen olevan metrossa kiellettyä ja pyysin peruspenaa viemään pullon ulos junasta, mikäli tämä aikoi matkustaa, pena vastasi, että hänestä tuntuu siltä, ettei hän vie. Hänen alkoholille yhtä persot kaverinsa eivät ilmeisesti olleet peruspenoja, sillä he veivät pullot kiltisti ulos. Ilmoitin uhmakkaalle penalle, että joko hän laittaa pullon pois tai hän ei matkusta metriäkään. Tähän pena vastasi "Katotaan laitanko"! Ilmoitin hänelle, että enää hän ei valitse laittaako hän pullon pois ja poistuuko junasta, vaan valittavana on vain se tapa, miten hän junasta poistuu. Ilmoitin myös, että juna ei lähde asemalta minnekään ennen kuin hän on poistunut. Huolimatta kavereiden kehotuksesta viedä pullo ulos peruspena päätti katsoa kortit loppuun, eikä poistunut ennen kuin vartija poisti hänet kavereineen. Juna oli jo myöhästynyt lähdöstä siinä vaiheessa pari minuuttia. Tapauksesta heräsi kysymys, että noinko arvokas se olematon kunnia oli, että piti viivyttää kavereiden ja muiden matkustajien matkaa päätyäkseen kuitenkin nollanarvoiseen tulokseen ja noloon poistumiseen vartijan kanssa? Kunniaa - eli omaa mielivaltaa - oli pakko yrittää puolustaa, vaikka tunkion kovimman kukon titteli jäi saavuttamatta. Peruspenan kunnian puolustamisessa ei logiikkaa tunneta.

Peruspenan mentalitetti elää keskuudessamme laajemminkin kuin stereotyyppisissä nakkikioskilla tai taksijonoissa kunniaansa puolustavissa humalaisissa miehissä. Se näkyy muun muassa nykyajan kielenkäytössä, jossa valtavirta ihannoi alakulttuuria kirosanojen täyttäessä kolmasosan lauseesta. Tukkijätkäpuheesta, jossa oma asema yhteisössä pitää varmistaa päästelemällä kirosanoja joka asiasanan välissä on tullut arkipäiväistä teinitytöistä tavallisiin työssäkäyviin pienten lasten vanhempiin. Lieviä tai voimakkaita tunnetiloja sekä määriä ei voida ilmaista enää ilman "ihan VI-tun paljon massii", "aivan saa-TA-nan hyvää", "VI-ttu mä putosin, ku se saa-TA-nan vaksi tuli huutaa meille, vittu" tai "emmä voi huomenna lähteä ku meillä on ne vitun hautajaiset". Peruspenan mentaliteetin  ja kielenkäytön yleistyminen on osin tiedostamattomasti opittua, mutta kertoo myös tietoisesta halusta painottaa omaa kukkotappeluasennetta: alatyylisellä puheella annetaan viesti, että mulle ei kannata tulla sanomaan mitään vastaan tai tulee turpaan. Alatyylinen puhe on yleisempää ryhmissä, joissa fyysisen väkivallan uhka on todennäköisempi kuten esimerkiksi lähipubin asiakaskunnassa tai teinien muodostamissa jengeissä. Alatyylinen peruspenan käytös on myös itseään ruokkiva ilmiö: mitä enemmän ihmiset jättävät puuttumatta toisten huonoon käytökseen pelätessään joutuvansa kukkotappeluun, sitä enemmän kukkotappeluasenne saa valtaa. Harva uskaltaa puuttua enää turvallisin mielin esimerkiksi naapurista kuuluvaan metelöintiin ovelle menemällä tai huomauttaa toisille julkisella paikalla virtsaamisesta tai juopottelusta. Tällaisissa tilanteissa on nykyisen mentaliteetin vallitessa suuri riski joutua pahoinpidellyksi fyysisesti, puhumattakaan henkisesti. Käytännössä kaikenlainen puuttuminen häiriöihin jää yhä enemmän poliisille, joka pysyy kuitenkin resurssien jatkuvasti vähetessä huonosti suoriutumaan vähemmän kiireellisistä ns. juoppokeikoista. Ihmisten puuttumattomuus ympäristössään näkyviin ongelmiin antaa jatkuvasti lisää temmellyskenttää häiriköille ja peruspenoille. Yhteisöajattelua vierastava suomalainen vetäytyy omaan koloonsa toteuttamaan peruspenan elämänfilosofiaa ja odottaa kädet nyrkissä, milloin jollakin on siihen jotakin sanottavaa, jotta voisi puolustautua väkivalloin. Toivottavasti meissä kaikissa ei asu pientä peruspenaa!

Suo siellä, vetelä täällä

Mullistavan vaalituloksen jälkeen Suomen poliittisella kartalla näyttää olevan menossa vielä mullistavammat hallitusneuvottelut. Suomen eduskunnan historian suurimman vaalivoiton kahmaissut Perussuomalaiset on ilmoittanut jättäytyvänsä hallituksen ulkopuolelle, sillä se ei vaalilupaustensa mukaisesti voinut hyväksyä euromaiden tukemista. Sen lisäksi vaalien häviäjiin kuuluva, vaikkakin vielä suurin puolue, Kokoomus on tunnustelemassa hallituspohjaa, joka olisi Kataisen ensifantasioiden perusteella varmasti poliittisen historian kummallisin. Mikäli Jyrki-boyn märkä fantasia toteutuisi, hallitus koostuisi Kokoomuksen lisäksi SDP:stä, Vihreistä, RKP:stä ja Kristillisdemoraateista, jotka kaikki ovat joko vaalien häviäjiä tai kannatuksensa ennallaan säilyttäneitä. Tästä on johdettavissa erittäin oikeutettu kysymys: Tapahtuuko Suomessa poliittista muutosta, johon kansa ilmaisi selkeän tahtonsa ja jota demokratiassa olisi tällaisen tuloksen jälkeen syytä odottaa?

SDP heräsi muutaman päivän viiveellä kritisoimaan Jyrki Kataisen yksinvaltaisia otteita hallitusneuvottelukutsujen jakamisessa ja Jutta Urpilainen ilmoitti närkästyneen oloisena, että SDP haluaa ilmoittaa oman näkemyksensä hallitusneuvotteluihin osallistuvista puolueista. Vaikka Katainen ja Kokoomus silmäkulmat kosteina juhlivat ensimmäistä kertaa olevansa Suomen suurin puolue, on hyvä muistaa, että Kokoomus oli vain vähiten kannatusta hävinnyt suuri puolue ja jäi suurimmaksi vain pienellä marginaalilla. Mikään ei oikeuta siis Kokoomusta sanelemaan hallitusneuvotteluiden kynnyskysymyksiä. Erkki Tuomioja muistutti, ettei ole itsestään selvää, etteikö hallitustunnustelija saattaisi vielä vaihtuakin. Tuomioja pesi YLE:n haastattelussa kätensä kuin Pilatus Perussuomalaisten ajamisesta oppositioon sanomalla, että se oli persujen oma ratkaisu. Kuitenkin SDP kampesi Perussuomalaiset tähän tilanteeseen tekemällä Kataisen kanssa lehmänkaupat, joissa Perussuomalaisille jätettiin vain huonoja vaihtoehtoja. SDP:llä olisi jossain määrin tukipakettiskeptisenä ollut mahdollisuus tehdä sopimus myös Perussuomalaisten kanssa, millä Kokoomukselle olisi kerrottu, että Suomi ei osallistu Portugalin tukemiseen. Kokoomus ja muut EU-uskovaiset kansanvallan pilkkaajat ovat antaneet ymmärtää, että politiikassa ja erityisesti tässä kysymyksessä ei ole vaihtoehtoja, vaan Portugalin ja muiden tuhlaajavaltioiden tukeminen on ikää kuin politiikasta riippumaton luonnonlaki. Jostain kumman syystä - jonka me kaikki jotenkin tiedostamme, mutta emme osaa sitä täysin kuvailla - Kokoomuksen kaltaisten EU:n perusideologian eli markkinaliberalismin kannattajien retoriikassa esiintyy muita poliittisia aatesuuntauksia enemmän väitteitä, joissa selkeistä poliittisista kysymyksistä tehdään vaihtoehdottomia luonnonvakioita. Sillä on jotain tekemistä suursijoittajien ja pankkiirien muodotaman eliitin maailmanvalloitusasenteen kanssa. Investointipankkiirillehan tavallisen kuolevaisen äänellä ja mielipiteellä ei ole mitään arvoa, koska se on "väärä".

Mitä Perussuomalaisten jääminen oppositioon sitten merkitsee ja mitä hyötyjä ja riskejä siihen liittyy?
Demokratian kannalta on tappio, että murskavoiton saanut puolue joutuu tai se pakotetaan jäämään yhden ulkopoliittisen asian vuoksi oppositioon. On kohtalon ivaa, että näinkin ainutkertaisen voiton saatuaan Perussuomalaiset joutuu vain Portugalin ja muiden tuhlaajamaiden vuoksi jäämään hallituksen ulkopuolelle, eikä se näin ollen pääse vaikuttamaan yhtä tehokkaasti ajamiinsa asioihin kotimaan politiikassa. Perussuomalaisten suussa nimi Portugali saattaa maistua kissan paskalta pitkän aikaa Jos velkakriisiä ei tällä hetkellä olisi ollut, niin Perussuomalaiset jakaisivat jo ministerisalkkuja sopiville henkilöille. Mikäli uudessa hallituksessa olisi työministerinä Anni Sinnemäki ja maahanmuuttoministerinä Astrid Thors, missä olisi muutos viime hallituksen politiikkaan? Minkä viestin se antaisi äänestäjille? Oppositioon jäämisessä on Perussuomalaisten kannalta positiivista se, että puolue säilytti suoraselkäisen maineensa, eikä myynyt periaatteitaan, vaikka Paavo Arhinmäki ehtikin jo heti vaalien jälkeen tulkita Timo Soinin puheista takinkäännön merkkejä. Jos Perussuomalaiset profiloituu eduskunnassa johdonmukaisena ja äänekkäänä oppositiopuolueena, kannatus voi säilyä tai jopa kasvaa ensi vaaleihin mennessä. Vaikka Vihreiden olo hallituksessa ei olisi demokratian kannalta suotavaa, suurempi haitta olisi Vihreiden jääminen oppositioon tappelemaan Perussuomalaisten kanssa: tämä vahvistaisi hallituspuolueiden asemaa, kun opposition linjat rakoilisivat monessa asiassa. Perussuomalaisten uusille kansanedustajille voi olla parempi, että he pääsevät ensin tutustumaan eduskunnan toimintaan rivikansanedustajina ilman ministerinsalkkuja ja kasvattamaan itselleen sopivat verkostot seuraavia vaaleja varten. Hallitusvastuu ei ainakaan pääse heti nakertamaan Perussuomalaisten suosiota. Toisaalta neljä vuotta vallan ytimen ulkopuolella on pitkä aika puolueelle, joka on äänestetty eduskuntaan tekemään muutosta. Suuri riski liittyy kannatuksen säilymiseen: tutkimustenkin perusteella valitettavan moni kansalainen ei osaa oikein erottaa hallitusta oppositiosta ja nimetä niihin kuuluvia puolueita oikein. Pahimmassa tapauksessa Perussuomalaisiin sitoutumattomat äänestäjät ajattelevat neljän vuoden kuluttua, että persuista ei ollutkaan mihinkään, koska eivät ole saaneet muutosta aikaan - siis siitä huolimatta, että persut ovat olleet vain oppositiossa. Hallituksen tekemät päätökset saattavat pahimmassa tapauksessa kaatua myös Perussuomalaisten syyksi ja kannatus saattaa romahtaa. Itse pidän todennäköisempänä sitä, että kannatus on neljän vuoen päästä nykyistä pienempi kuin suurempi. Minun on vaikea uskoa, että kansa antaisi Perussuomalaisille yhtä helposti toista mahdollisuutta näyttää kykynsä. Kaikki tulee riippumaan siitä, miten hyvin puolue onnistuu viestittämään kansalle oman vaihtoehtonsa hallituksen linjoihin. Vaatisi täydellisen oppositiopolitiikan onnistumisen, jotta Perussuomalaiset olisi suurin puolue vuoden 2015 vaaleissa. Oppositiopolitiikan onnistuminen esimerkiksi äänestyksissä tulee vaatimaan myös liittolaisten hakemista monen persun vihaamasta Keskustasta.

Perussuomalaiset joutuivat hyvästä vaalituloksesta huolimatta huonojen valintojen eteen, joista oli valittava se vähemmän paha. Hallituksessa, joka tukee konkurssikypsiä euromaita, olisi mennyt kasvot ja kansa olisi muistanut sen pitkään. Oppositiossa taas puolue ei pääse niin hyvin ajamaan sisäpoliittisia asioita kuten maahanmuuttopolitiikan muutosta tai tulonjakokysymyksiä. Saammeko muutosta ruotsin kielen ylikorostettuun asemaan tai maahanmuuttoon, jos RKP saa taas hääriä hallituksessa seuraavat neljä vuotta? Jos taas Vihreät ja RKP olisivat oppositiossa, niiden kanssa työskentely olisi yhtä vaikeaa. Toki on olemassa mahdollisuus, että Suomi joutuu takaamiensa lainojen maksumieheksi ja kansan eriarvoistuminen harppaa neljässä vuodessa yhä selvemmäksi, mikä olisi suomalaisille kansana ikävää, mutta lupaisi Perussuomalaisille kannatuksen nousua. Perussuomalaiset joutuvat epäisänmaallisesti toivomaan Suomelle seuraavan hallituksen toimikautena katastrofaalisia aikoja, jotta voisi saada rökälevoiton ensi vaaleissa. Teoriassa hallitus saattaisi kaatua kesken kauden, mikä avaisi uusia mahdollisuuksia. Veikkaampa, että Perussuomalaiset kansaa lähellä olevana puolueena joutuu seuraavien vuosien aikana toreilla selittelemään hallituksen puolesta, miksi mikään ei ole muuttunut sekä kantamaan kansalaisten vihaa. Kokoomus ja RKP eivät ruokajonomaailmoihin jalkaudu, elleivät TV-kamerat ole paikalla, eivätkä ne myöskään osaa tai halua perustella, mihin eliitti tarvitsee tuloeroja ja vähäosaisia. Perussuomalaisten kannatuksen kehityksen välietappina voimme pitää ensi vuoden kunnallisvaaleja. Se tulee antamaan viitteen siitä, mihin suuntaan ollaan menossa. Mikäli ensi vuoden presidentinvaaleissa ei olisi ehdolla Sauli Niinistöä ja Timo Soini olisi ehdokkaana, näkisimme varmasti kansan syvien rivien "koston" ja Soini äänestettäisiin presidentiksi. Toki Perussuomalaiset tarvitsee puheenjohtajaansa, joten valtaoikeuksista karsitun presidentin virassa elinvoimainen Timo Soini päätyisi ennenaikaisesti politiikan hautausmaalle, eikä se välttämättä olisi puolueelle eduksi.

Toivottavasti saamme seurata eduskunnasta maukkaita kyselytunteja ja täysistuntoja seuraavien neljän vuoden aikana. Perussuomalaisten selviäminen hallituksessa ei olisi ollut edes myrkynvihreästä näkökulmasta niin suuri kysymysmerkki, kuin mitä persujen tulevaisuus oppositiossa on minulle. En voi muuta kuin toivottaa äänekästä ja huomiota herättävää kautta 39 perussuomalaiselle kansanedustajalle.

Schengenin sopimus, osa 2: Sudet tähtäimessä

Kuluneella viikolla uutisvälineet kertoivat sitten odotetusti poliisin ottaneen kiinni 68 romanialaista turistia ammattirikollista mm. pullonkeräämisestä parituksesta, lukuisista asunto- ja mökkimurroista sekä kultasepänliikkeiden tyhjennyksistä. Helsingin poliisin huumerikosyksikön päällikkö totesi ilmeisesti ihmisten tuskaa helpottaakseen, että romanikerjäläisillä ei ole mitään tekemistä tämän romaniasta johdetun rikosliigan kanssa. Suomalaisten kannalta on kuitenkin yhdentekevää, tyhjentääkö heidän asuntonsa tai liikkeensä enemmistö- vai vähemmistöromanialainen. Tosiasia on kuitenkin se, että romanialaiset - romanit ja ei-romanit - ovat liiankin hyvin edustettuina Suomen rikosmarkkinoilla. Romanialaisten rikollisten impivaaroista keräämät rahat ja omaisuus tilitettiin tietenkin kotimaahan kultahampaisille rosvoparoneille. Harvoin saamme kuitenkaan kuulla - liekö median syy -  Romanian viranomaisten toimista tai toimettomuudesta näiden rikosten selvittämiseksi. Tämänkertaisessa uutisessa viitattiin Europolin tietoihin, mutta emme kuule juurikaan Suomen ja Romanian poliisiviranomaisten yhteistyöstä ja varsinkaan niiden tuloksista. Onko Romania oikeasti kiinnostunut tämän hetken kuumimman vientituotteensa eli ammattirikollisten temmeltämisestä Euroopassa? Ettei kai vain ole niin, että joku paikallinen poliisipäällikkö tai poliisihallinnon korkea virkamies itse hyötyy näistä rikosliigoista ja tutkinta on siksi niin tehotonta? Bulgariassa mafia on soluttautunut rahanpesukasinoillaan vahvasti elinkeinoelämään sekä politiikkaan. Bulgarian parlamentin jäsen ja vastavakoilun entinen johtaja Atanas Atanasov on sanonut, että muissa maissa on mafia, mutta Bulgariassa mafialla on hallussaan maa [ http://www.nytimes.com/2008/10/15/world/europe/15iht-bulgaria.4.16989483.html ] . Naapurimaalta Romanialta ei voi odotta tämän parempaa, ja istuvaa presidenttiä Traian Basescua onkin syytetty kytköksistä mafiaan ja sen suojelusta. Romanian ja Bulgarian tilasta ihastuneita eurooppalaisia varmasti "lämmittää" tieto siitä, että Romania havittelee euroalueeseen liittymistä 2014.

Tanskassa oikeistopopulistiseksi ja muukalaisvihamieliseksikin syytetty Tanskan kansanpuolue on saanut tahtonsa läpi ja rajatarkastukset alkavat uudestaan pistokokeenomaisina Saksan ja Ruotsin vastaisilla rajanylityspaikoilla            [ http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2011/05/tanska_aikoo_aloittaa_rajatarkastukset_2583890.html ].
Syyksi tähän toimenpiteeseen ilmoitettiin - yllätys, yllätys - rajan yli kulkevan lisääntyneen rikollisuuden torjunta. Vaikka rajatarkastuksista ei tulekaan säännönmukaisia, ne antavat kuitenkin viestin siitä, että Tanska on yhtynyt Ranskan aloittamaan epäilyyn Schengenin sopimuksen tulevaisuudesta. Tanskan kansanpuolueeseen automaattisesti mutta kevein perustein mediassa rinnastettu Perussuomalaiset voisi kasvaneen ulkomailta tulevan rikollisaallon perusteella ryhtyä vaatimaan ainakin tehostettua satunnaisvalvontaa rajoillamme, jotta suomalaiset eivät menettäisi uskoaan Suomen valtion kykyyn suojella kansalaisiaan. Rehellisestä kansalaisesta tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että lainkuuliaisilta ihmisiltä otetaan koko ajan enemmän sormenjälkiä ym. biotunnisteita passeja sekä muita henkilöllisyystodistuksia varten - ja näitä rekistereitä poliisi kuolaa vapaaseen käyttöönsä -, mutta ammattirikolliset ajelevat rajojen yli takakontit täynnä toisten omaisuutta kadoten kuin tuhka tuuleen. Rajojen ja rajoitteiden poistamisen hyödyt jäävät yleensä aina haittoja vähäisemmäksi. Näin on käynyt Suomen kohdalla Schengenin sopimuksen sekä työvoiman vapaan liikkuvuuden kanssa. Ensimmäinen käy kalliiksi yksittäisille kansalaisille ja vakuutusyhtiöille, jälkimmäinen taas Suomen valtiolle. Työvoiman vapaa liikkuvuus on siirtänyt rakennusalasta suuren osan ulkomaalaisille veronkierto- ja orjamarkkinayrityksille suomalaisten työehtojen jäädessä sanahelinäksi, suomalaisten työntekijöiden siirtyessä työttömyyskortistoon ja valtion menettäessä vuosittain noin 500 miljoonan euron verotulot. Harmaan talouden vähennysten jälkeen viivan alle jäävää saldoa suomalaisilta käyvät omin lupineen verottamassa turisteina maahan ajelevat sudet. Tätä taustaa vasten raja-aitojen säilyttäminen tai uudelleen pystyttäminen ei tarkoita minulle EU-uskovaisten tarkoittamaa sulkeutumista vaan turvallisuutta.

Mitä monikulttuurisuus on?

Käsite monikulttuurisuus esiintyy usein yhteiskunnallisissa arvokeskusteluissa, kaupunkien sosiaali- ja koulutuspoliittisissa ohjelmissa sekä poliitikkojen puheissa. Mitä tämä monikulttuurisuus sitten tarkoittaa? Ymmärretäänkö se itsestään tapahtuvaksi tapojen, arvojen ja geneettisen perimän sekoittumiseksi, mitä tapahtuu esimerkiksi intialaisen ja suomalaisen perustaessa perheen ja saadessa jälkeläisiä? Vai tarkoitetaanko sillä luonnollisen kehittymisen lisäksi käytännössä poliittis-ideologista ajatusmaailmaa, jossa yhteiskunnan tulee itseisarvoisesti pyrkiä moniarvoiseksi ja useita etnisiä ihmisryhmiä sisältäväksi yhteiskunnaksi?

Ensimmäinen määritelmä edustaa luonnollista kulttuurisidonnaisten tapojen ja perimän muutosta, jota ihmiskunnassa on aina tapahtunut ja tulee myös tapahtumaan. Kaarina Hazard huomautti radiossa perusteilla olevalle natsipuolueelle, että sellaista kuin rotujen puhtaus ei ole olemassakaan, ja joku keskustelussa mukana ollut sanoi, että kaikki kansat ovat maahanmuuttajia, kun tarpeeksi pitkälle historiaan mennään. Olen Kaarina Hazardin kanssa - vaikken suinkaan aina - samaa mieltä. Ei evoluutio-oppi eikä sen paremmin kreationistinen mallikaan tue sitä käsitystä, että maailman olisi jostain tupsahtanut geneettisesti täysin "puhtaita" rotuja, jotka olisivat asuneet alusta alkaen omilla alueillaan ennen kuin....... Vaatisi jo siirtymistä Rauni-Leena Luukanen-Kilden (Wikipedia: http://fi.wikipedia.org/wiki/Rauni-Leena_Luukanen-Kilde) hallitseman kosmologian tasolle, jotta voisi selittää maapallon ihmisten koostuvan eri tähtikuvioista maahan tuoduista roduista. Toinen määritelmä monikulttuurisuudelle on julkisuudessa esiintyvä poliittisen ideologian tavoite, johon pääsemiseen tähtäävää toimintaa voitaisiin ehkä kutsua sanahirviöllä monikulttuuristaminen. Tämä Länsi-Euroopassa siirtomaiden ajan jälkeisestä poliittisten päättäjien potemasta kollektiivisesta häpeästä voimansa saanut ideologia on todettu viime aikoina ainakin Saksan, Iso-Britannian ja Ranskan johtajien suulla epäonnistuneeksi.

Missä olisi sellainen suvaitsevainen ja toimiva monikulttuurinen yhteiskunta, jota jotkut meidänkin maamme visionääreistä haluaisivat kopioida? Monikulttuurisuuden ihannekuvissa kansalainen x aloittaa aamunsa Tai Chi-harjoituksella ja teellä kiinalaisen naapurinsa kanssa, maistaa ruokatunnilla gambialaisen työkaverinsa tarjoamaa chicken njassaa, jatkaa työpäivänsä jälkeen kansalaisopistossa indonesialaisella  Lenggang Nyai -tanssikurssilla ja illalla ennen osallitumista toisen naapurin ramadanin päätösjuhlintaan ottaa vastaan intuitiivisia viestejä Anandamurti -nimiseltä henkiseltä oppaalta rajan tuolta puolen.
Peruskoulun maantieteen oppikirjoissa Yhdysvalloista käytettiin aikanaan sanontaa kansojen "sulatusuunina". Nykyisinkin epäilyille monikulttuurisen yhteiskunnan toimivuudesta vastataan yleensä, että toimiihan se Amerikassakin. Yhdysvallat todellakin koostuu intiaanien lisäksi vajaan kolmensadan vuoden ajan maahan tulleista etnisistä ryhmistä ja on siten väestöltään monimuotoinen. Termi sulatusuuni on kuitenkin melkoisen väärä sana kuvaamaan tilannetta koko maassa: New Yorkin kaltaiset suurkaupungit ovat tunnettuja chinatowneista, littleitalyista ja muista kansallisuuksien ympärille rakentuneista kaupuginosista, joissa etenkin oppivelvollisuusiän jälkeen maahan muuttaneet saattavat asua vuosikymmeniä oppimatta englannin kieltä. Valkoihoisten amerikkalaisten ydinmailla ja mustaihoisten detroitilaisessa lähiössä saatetaan suhtautua erittäin vihamielisesti esimerkiksi naapuriin muuttavaan "rotujenväliseen" perheeseen. Osuvampi nimitys Yhdysvaltojen väestölle olisi vaikkapa kesäkeitto, sillä etniset ryhmät asuvat kylläkin samassa liemessä, mutta asuvat pitkälti erillään toisistaan. Amerikkalaisessa yhteiskunnassa käydään edelleenkin rasismikeskustelua, vaikka esimerkiksi mustaihoisia on asunut maassa jo parisataa vuotta ja intiaanit ovat syrjäytyneet reservaateissaan jo monen sukupolven ajan, ikään kuin muukalaisena omalla maallaan - toivottavasti alkuperäisväestöä, sikäli kuin se voidaan määritellä, ei käsitellä tulevaisuuden Suomessa Amerikan intiaanien tavoin. Näennäisestä tasapainostaan huolimatta Yhdysvaltojen sisällä piilevät voimakkaat etniset jännitteet, jotka saavat voimaansa eriarvoistumisesta ja pettymisestä amerikkalaisen unelmaan eli mahdollisuuksiinsa olla oman onnensa seppä.

Yhdysvallat on kuitenkin onnistunut sopeuttamaan erilaisia etnisiä ryhmiä yhteiskuntaansa paremmin kuin Eurooppa. Toki sillä on pitkä historia siirtolaisten vastaanottamisesta ja koko maa on rakennettu siirtolaisuuden pohjalle, mutta on amerikkalaisen mallin paremmuuteen joitain muitakin syitä. Näin suomalaisin silmin amerikkalaisten maaninen rakkaus tähtilippuaan kohtaan tuntuu käsittämättömältä: lippua käytetään arjessa ja juhlassa aivan joka paikassa toimiston seinistä lippalakkeihin ja kalsareihin. Lipulle vannotaan uskollisuutta kouluissakin suomalaisen aamuhartauden sijaan. Jos Suomessa joku pitäisi esillä siniristilippuamme amerikkalaisella innostuksella, se koettaisiin varmasti jonkinlaisena uusnatsistisena provokaationa. Amerikkalaisten suhtautuminen lippuunsa on varmasti kompensaatio puuttuvasta yhteisestä historiasta ja amerikkalaisen yhteiskunnan nuoruudessa: kun eri kansanryhmiltä puuttuvat yhteiset esi-isät, perinteet ja muut yhteenkuuluvaisuuden tunteet, kansallistunne projisoidaan ulkoisiin tunnusmerkkeihin kuten lippuun. Integraatioasteen eron eurooppalaisten ja amerikkalaisten maahanmuuttajien välillä huomaa siinä, että missä amerikkalainen maahanmuuttaja ei epäile tunnustautua amerikkalaiseksi, Suomessa mamut tuntuvat häpeävän pelkästään suomalaiseksi tunnustautumista ja nimittävät itseään esimerkiksi Suomessa asuvaksi somalialaiseksi tai suomenirakilaiseksi. Vaikka amerikkalaisessa yhteiskunnassa etniset ryhmät ovat luonnollisia, millekään tietylle ryhmälle ei ole annettu erivapauksia tai erityiskohtelua velvollisuuksissa tai oikeuksissa - USA:ssa tuskin tunnetaan nk. positiivista syrjintää. Etnisten erityispiirteidensä sijaan ihmiset korostavat amerikkalaisuuttaan, mikä nostaa myös yhteishenkeä niissä tilanteissa, joissa sitä tarvitaan.

Valtiot, joiden väestö on koostunut useista kansallisuuksista tai heimoista, ovat usein aikaa myöten sortuneet sisällissotiin ja hajonneet kansallisvaltioiksi. Näin kävi mm. entisen Neuvostoliiton kohdalla, Jugoslaviassa ja Somaliassa. Niissä maissa, joissa eri alueilla on hyvin päätösvaltainen itsehallinto kuten Sveitsissä, Intiassa, Brasiliassa, USA:ssa ja Kanadassa, eri kieli- ja kulttuuriryhmien yhteiselo on todennäköisesti pidempää kuin maissa, joissa valta on keskittynyttä. On ilmeistä, että ihmiset ovat taipuvaisia viihtymään samat arvot ja kulttuurin jakavien ihmisten parissa, eikä tämä taipumus rajoitu vain tiettyihin maihin tai maanosiin vaan se on universaalia. Kysymykseen monikulttuurisuuden mahdollisuudesta toteutua, vastaus riippuu siitä, miten valtiot onnistuvat sitouttamaan eri kansanosat yhteisiin päämääriin. Tämä on tietenkin sitä helpompaa, mitä lähempänä eri osapuolten uskonnolliset ja kulttuuriset käsitykset ihmisarvosta, oikeudenmukaisuudesta ja valtion roolista ovat toisiaan. Eri kulttuuritaustoista olevien ihmisten sopeuttaminen esimerkiksi Saksaan tai Iso-Britanniaan ei ole mahdotonta. Se vain riippuu siitä, miten hyvin etniset ryhmät hyväksyvät paikalliset normit: ne jotka eivät hyväksy, eivät sopeudu, ja ne jotka hyväksyvät, sopeutuvat. Suuri virhe onkin tehty siinä kuvitelmassa, että täysin erilaisista kulttuureista Eurooppaan muuttaneet humanitaariset maahanmuuttajat voivat säilyttää koko kulttuurinsa ihmisoikeus- ja valtakäsityksineen ja jatkaa alkuperäisen kotimaansa elämää eurooppalaisessa ympäristössä. Esimerkiksi patriarkaaliseen ja Koraanin ylivaltaa korostavaan maailmaan syntyneen on mahdotonta asua eurooppalaisissa tasa-arvoa ja sekularismia julistavissa maissa ilman ongelmia, ellei tämä muuta elämää ohjaavia fundamenttejaan uuden kotimaansa mukaisiksi. Suomessakin on nähtävissä selvästi se, että ne vähemmistöt, jotka korostavat erilaisuuttaan, eivät menesty niin hyvin kuin ne, jotka eivät erilaisuuttaan tuo esille.

Monikulttuurisuusideologiaa mainostetaan yhteiskuntaa rikastuttavana tekijänä, millä käänteisesti viitataan siihen, että kulttuurillisesti melko yhtenäisessä yhteiskunnassa olisi jotenkin tylsää ja onnetonta asua. Jos Suomessa sanoo viihtyvänsä parhaiten juuri suomalaisten kanssa suomalaisessa kulttuurissa, "suvaitsevaisto" leimaa jo senkin kansallissosialistiseksi ja natsi-ideologiaan viittaavaksi. Kuitenkaan monikulttuurisuusideologiaa kannattavat henkilöt eivät osaa tehdä tiivistävää yhteenvetoa siitä, mitä viivan alle jää, kun monikulttuurisuuden mukanaan tuomat ongelmat ja edut lasketaan yhteen. Monikulttuurisuus on kivaa ja rikastuttavaa siksi koska se on kivaa ja rikastuttavaa.
Olen käynyt Gambiassa, jossa asuu useita eri kansallisuuksia ja eri kieliryhmiä. Gambian väestöstä 90% on muslimeita ja 10% kristittyjä, mutta siellä krisittyjä ei vainota ja yhteiskunnassa noudatetaan sekä kristillisiä että islamilaisia vapaapäiviä. Uskonnollisia tai etnisiä konflikteja ei maassa ole juuri raportoitu. Gambiassa kulttuurien ja uskontojen yhteiselo näyttäisi toimivan, ja siihen ei ole suinkaan syynä erilaisuuden korostaminen vaan pienen maan asukkaiden yhteenkuuluvuuden tunne ja joustaminen omissa periaatteissa ja perinteissä. Kuvaavaa yhteenkuuluvuudessa on se, että muslimienemmistöisessä Gambiassa näkee vähemmän hunnutettuja naisia kuin Suomessa. Kun kerroin Gambiassa muslimeille siitä, miten Suomessa islamilainen bussinkuljettaja on jopa keskeyttänyt työnsä saadakseen rukouksensa suoritettua, he pitivät sitä uskomattoman fanatistisena ja typeränä. He olivat sitä mieltä, että muslimi voi aivan hyvin suorittaa rukouksensa silloin, kun siihen on sopiva tilaisuus, hurskaudesta tinkimättä. Sikäläisten muslimien kommentti kertoo syyn siihen, miksi yhteiselo kristittyjen kanssa onnistuu. Iso-Britanniassa pohdiskelu sharia-lain käytön sallimiseksi muslimeiden omana oikeudenkäyttötapana voi olla avoin tunnustus muslimien oikeuksille, mutta integraatiota ja yhteenkuuluvuutta se ei ainkaan edistä. Ihmekö tuo, jos kivet lentävät ja lähiöt palavat, kun elämä muslimigheton ulkopuolella ei noudatakaan sharia-lakia.

Ero luonnollisessa ja monikulttuurisuusideologian mukaisessa kulttuurien sekoittumisessa on siinä, että ideologisilla perusteilla hyvin erilaisia kulttuureja yritetään sovittaa yhteiseloon yhtäkkiä alkavalla shokkihoidolla, kun luonnollinen kulttuurien sekoittuminen kansainvaellusten ja valtioiden yhdistymisen myötä vie vuosisatoja tai -tuhansia. Eurooppalainen kulttuurirelativismista ja monikulttuurisuudesta jotain elämää suurempaa glorifiointia itselleen hakeva "suvaitsevaisto" yrittää tehdä monikulttuurisuusideologiasta luonnonlainomaisen väistämättömän ja vaihtoehdottoman näkemyksen ja väittää, että sitä on turha vastustaa. Siinä tämä etuoikeutettuun eliittiin usein lukeutuva joukko halveksuu demokratiaa ja kansan valtaa päättää omista asioistaan selkeästi poliittisissa kysymyksissä, mitä maahanmuutto ja sen myötä monikulttuurisuus on. Ylenkatse ja halveksunta suorastaan tulvi meille monikulttuurisuudesta täysin rinnoin nauttivasta Ruotsista, kun Perussuomalaiset saivat vaalivoittonsa. "Väärin äänestetty", sanoi Ruotsi ja kulutti verokertymästään 22% maahanmuuton aiheuttamiin kustannuksiin.

Murha oikeuden takaajana?

Saimme mediasta tiedon, että tuo saatanan perintöprinssin manttelin niskaansa saanut partasetä Osama Bin Laden on kuollut. Teksasin silmittömästi ympäriinsä ammuskeleva nykyajan lainsuojaton lainsuojainen billythekid eli George W. Bush antoi jo vuosia sitten Bin Ladenille tappotuomion, niin kuin maailman täydellisimmässä demokratiassa ja oikeusvaltiossa oikeutta jaetaan, ilman rikostutkintoja ja oikeudenkäyntejä. Hienovaraisen diplomatian ammattimies Bush ei kuitenkaan 10 vuodessa onnistunut tehtävässä, johon hän on upottanut Irakin ja Afganistanin sotien harhapolkujen kautta 1,2 biljoonaa dollaria - siis vaivaiset 1200 miljardia dollaria eli Suomen valtion 30 vuoden budjetti. Asian viimeisteli Nobelin rauhanpalkinnon saanut presidentti Barack Obama Pakistanin valtion maaperällä. Toki Osama Bin Laden terroristiksi ryhtyessään on tiennyt, että hänelle ei sen jälkeen tulla suomaan mitään oikeuksia, eikä hän niitä varmasti ole länsimailta halunnutkaan. Kuitenkin se tapa, jolla Yhdysvaltojen annetaan myös EU:n ja Suomen pelonsekaisella hyväksynnällä toimia maailmalla oman kostonsa sokeuttamilla murharetkillään, antaa mielestäni huolestuttavan kuvan maailman tulevaisuudesta. G.W.Bushin lempitermi pre-emptive strike eli ennaltaehkäisevä isku on hienosteltu nimitys mielivaltaiselle hyökkäykselle toisen valtion alueelle: tällaisista suurin oli valheille perustettu hyökkäys Irakiin. Tällä ennaltaehkäisevän iskun politiikalla on annettu Venäjälle ja muillekin militaristisille maille viesti siitä, että rajojen yli saa mennä, jos siltä tuntuu. Tällä hetkellä Yhdysvallat ja Venäjä ovat ilmoittaneet sekä myös osoittaneet, että ne suojelevat kansalaisiaan ja kostavaat vihollisilleen ulkomailla muiden maiden suvereniteetista piittaamatta ja siviiliuhreja kaihtamatta. Maailman poliittisen tasapainon vuoksi ei ole kovin turvallisen tuntuista, että maailman kaksi suurinta ydinasevaltaa ovat lähteneet oman käden oikeuden linjalle jakamaan oikeuttaan pienemmille.

Mielestäni amerikkalaisen toisinajattelija Noam Chomskyn määritelmä USA:sta maailmanjohtavana terrorivaltiona on täysin oikeutettu - hups siinä meni mahdollisuudet amerikanmatkaan - ja käytännössä toteen näytetty. USA:n viime vuosikymmeninä tekemät väliintulot suvereenien valtioiden politiikkaan, yllätyksenä ja pyytämättä, ovat lyöneet määrissä laudalta kaikki muut maat. Se ei ole kaihtanut vallankaappauksen järjestelyjä, terroristien tukemista oman päämääränsä saavuttaakseen, miehityksiä, poliittisia murhia ja terrori-iskuja. Miksi USA.ta ei sitten kohdella kuin terrorivaltiota kuuluisi? Syy löytynee siitä, että kun bushilaisen valtioiden katutappelumallin mukaan USA on se kadun isoin ja lihaksikkain jätkä. Sen ei tarvitse kysyä muilta lupia tekemisilleen, eikä sen tarvitse noudattaa yhteisiä pelisääntöjä, koska se tietää olevansa vahvin, ja muilla saattaisi nenä kipeytyä, jos ne yrittäisivät saattaa vahvinta jätkää tilille. Vahvimman oikeus muuttuu poikkeuksetta vahvimman tyranniaksi ja epäoikeudenmukaiseksi politiikaksi. USA on esimerkiksi kieltäytynyt tunnustamasta Kansainvälistä rikostuomioistuinta ICC.tä, sillä se haluaa varata omille kansalaisilleen oikeuden sotarikoksiin ja sikailuihin konfliktialueilla. Samalla se on kuitenkin ehdottanut muiden maiden kansalaisia tuomittavaksi ICC:ssä. Reilua eikö totta? USA:n markkinakeskeisyys saa irvokkaimman muodon sen sotateollisuudessa, jonka on säännöllisesti toivottava konflikteja maailmalla, joissa Yhdysvallat on osallisena, jotta myynti ja voitot pysyisivät suurina. Ja ketkäs konflikteja ovatkaan luonnollisimpia luomaan kuin öljy- ja sotateollisuusyritysten osakkeita omistavat presidentit, hallitus ja senaattorit. Kyllä minäkin öljy- ja sotatarvikeyritysten omistajana olisin tyytyväinen öljyn hinnan nousuun ja aseiden kysyntään. Irakin Sodan kohdalla G.W.Bush oli maksimoinut oman ja lähipiirinsä hyödyt ryöstöretkellään: öljysopimukset turvattiin, aseita tarvittiin paljon ja valtavan armeija logistiikasta ja huoltamisesta vastasi jopa ilman kilpailua Halliburton, jossa varapresidentti Dick Cheney oli johtajana ja myös omistajana.

Jos joidenkin tulisi olla huolissaan USA:n katutappeluasenteesta, niin mielestäni juuri pienten valtioiden kansalaisten, sillä pienet jäävät auttamatta kasan alimmaiseksi, kun tappelu alkaa. Vaikka meidän ei tarvitsisi pelätä USA:n  hyökkäystä Suomeen - mikä vain johtuu siitä, ettei USA:lla ole intressejä Suomessa -, meillä on kuitenkin naapurina Venäjä, joka USA:n politiikasta kimmokkeen saaneena saattaisi lähteä nykyisen linjauksensa mukaisesti puolustamaan venäläisiä maan rajojejn ulkopuolelle, kuten se Georgian konfliktin yhteydessä maailmalle julisti. Mielestäni huolissaan tulee olla periaatteellisella tasolla siitä, että valtion suorittamat murhat ovat nykymaailmassa suotavia ja niitä jopa juhlitaan. Yleensä länsimaisen demokratian kulmakivinä on pidetty vapaita vaaleja ja poliitikoista riippumatonta oikeuslaitosta rikollisten tuomitsemiseksi. Pahimpienkin rikollisten on katsottu ansainneen tuomion vasta oikeudenkäynnin jälkeen. Kaduilla hysteerisesti juhlivat newyorkilaiset riemuitsevat Obaman kanssa siitä, että "oikeus" toteutui. Pitäisikö tästä tehdä se johtopäätös, että oikeus toteutuu ihmisiä murhaamalla, ei oikeuteen saattamalla? Ja kun kostonhimo läheisensä menettäneillä on epäilemättä suuri, eikö suurempaa tyydytystä olisi tuottanut se, että Bin Laden olisi toimitettu oikeuteen, jossa hänen olisi ollut pakko olla läsnä ja kuulla tuomionsa. No emmehän me varmasti tiedä, onko tiedotusvälineille annettu edes oikeaa tietoa. Voihan hän olla elossakin, sillä amerikkalaisten valeiden ja salailujen vyyhdistä kukaan ei ota selvää. Ruumiskin on muka haudattu johonkin mereen. Mielenkiintoista muuten, että FBI:n Most Wanted -sivulla Osama Bin Ladenin rikosluettelon kohdalla ei lue sanaakaan WTC-iskuista, vaan ainoa tapaus mikä eritellään, on Nairobin lähetystöisku. Jenkeillä ei ilmeisesti ole ollut kriteerit täyttävää konkreettista näyttöä Osaman syyllisyyteen terrori-iskusta, ainoastaan Bin Ladenin julkisuuteen antama tunnustus syyllisyydestään.

Murhaan käskeminen tai tappokäsky on meille tuttu lähinnä mafiaelokuvista, mutta sen voi antaa myös valtionpäämies ja vieläpä julkisesti. Kun käskyä ei tarvitse itse toteuttaa, sen voi antaa tyytyväisenä hymyillen ja mennä sen jälkeen syömään lastensa kanssa päivällistä. Tavallinen armeijalle työskentelevä perheenäiti tai -isä voi USA:n hallituksen käskystä tappaa miehittämättömällä Predator -lennokilla toisella puolella maapalloa terroristilta näyttäviä aikuisia ja lapsia, ja mennä sen jälkeen kotiin antamaan hyvänyön suukon lapsilleen. Ihmisen hengen riistäminen on vieraantunut todellisuudesta, jossa elämme. Ilmiö vastaa suhtautumista ydinvoimaan: kun kaikki on hyvin, sitä kannatetaan, mutta kun poksahtaa ja tukka lähtee konkreettisesti omasta päästä, sitä vastustetaan. Monet amerikkalaiset videopeleillä tappamista opetelleet teinit ovat palanneet Irakista muuttuneina miehinä ja naisina, kun videopelimaailma on puhjennut kaverin räjähtäessä kappaleiksi vieressä. Amerikkalaiset sotilaat, jotka pääosin koostuvat vähävaraisten tuloluokista, ovat menneet armeijaan usein sen tarjoamien opiskelupaikkojen vuoksi ja kuvitelleet viettävänsä palvelusvuotensa kotimaan harjoituskentällä, mutta ovatkin löytäneet itsensä taistelukentiltä. Jotkut ovat vasta siellä ensimmäistä kertaa  joutuneet miettimään sodankäynnin ja tappamisen oikeutusta tai niiden puutetta. Tuleepa tässä mieleen eräs Michael Mooren dokumenteista, jossa patrioottinen äiti jännittää ylpeänä patrioottisen poikansa lähtöä Irakiin, mutta lopulta katkeroitunut ja poikansa menettänyt äiti osoittaa mieltään hallitusta ja presidenttiä vastaan Washingtonissa senaatin edessä kenenkään kuuntelematta. Sotaleikit ovat realisoituneet maksuksi ja sitä on ikävä maksaa.