Pienet vihreät intersukupuoliset

Eduskunnassa voidaan sanoa käyneen suuren mullistuksen, kun katsoo uusien naamojen määrää  kansanedustajien joukossa. Yli puolet eduskunnasta vaihtui kertaheitolla, millä uskon olevan virkistävän vaikutuksen suomalaiseen konsensuksenharmaaseen politiikkaan. Samalla monet urheilijat ja teeveestä-tutun meriiteillä neljä vuotta sitten eduskuntaan valitut saivat lähtöpassit. Monella kansanedustajan palkkaan ja etuihin ihastuneella on edessään hieman vaatimattomampi arki ja jotkut ovat ilmoittautuneet jopa työvoimatoimistoon; köyhiä heistä tuskin tulee kenestäkään, joten kyyneleet voi säästää vakavampia tarkoituksia varten.

Vihreät kokivat kannatuksen alenemaakin kovemman kohtalon edustajien määrässä: kun Vihreiden kannatus valtakunnallisesti laski vain 1,3%, eduskuntapaikat vähenivät huikealla kolmasosalla viidestätoista kymmeneen. Perussuomalaisuudestani huolimatta en häpeä sanoa, että minulla jäi ikävä kahta vihreää kansanedustajaa. Monella mittarilla eduskunnan ahkerimpiin työmyyriin kuuluvaa Erkki "Susi" Pulliaista käy sääliksi. Suuressa salissa pidettyjen puheenvuorojen ennätystä pitävä ja ahkerimpiin läsnäolijoihin kuulunut Pulliainen sai lähtöpassit, vaikka moni laiskempi säilytti paikkansa. Kun susi-Pulliainen käytti neljässä vuodessa pitkälti yli 2000 puheenvuoroa, eduskunnan laiskin puhuja - en nyt muista nimeä, ihmekö tuo - puhui samana aikana vain vähän yli 30 kertaa. Toki suuressa salissa istuminen on vain pieni osa kansanedustajan työstä, eikä se suinkaan kerro kaikkea edustajasta, mutta antaa kuitenkin viitteitä aktiivisuudesta. Pidin susi-Pulliaisesta siksi, että hän edusti vihreissä sitä koulutettua, mutta maanläheisintä ja ympäristöasioihin keskittynyttä siipeä. Pulliainen osasi esittää hallituspuolueen edustajanakin tiukkaa kritiikkiä hallituksen päätöksiä kohtaan, mikäli tarvetta näki. Toinen vihreä, jonka olisin suonut jäävän nykyiseenkin eduskuntaan on Jyrki J.J. Kasvi. Kasvi kuului mediaesiintymiseltään siedettävimpiin vihreisiin ja oli tarpeellinen asiantuntija sananvapauteen, internetiin ja ICT-teknologiaan perehtyneenä. Kasvi totesikin vaalien jälkeen iltauutislähetyksessä putoamisestaan eduskunnasta: "Vituttaa kuin pientä apinaa!. Kasvi tiivisti varmasti myös monen vihreän tuntemukset puolueen maailmanparannussiivessä.

Varmasti yksi syy Vihreiden romahdukseen oli sen viime vuosien politiikan keskittyminen epärealistisen ja ristiriitaisen maahanmuuttopolitiikan ajamiseen. Puolueen viime vuoden lopulla jättänyt linkolalainen Eero Paloheimo perusteli lähtöään juuri erimielisyydellään Vihreiden kannattamasta "ylimitoitetusta muuttoliikkeestä". Ehkäpä vihreä maailmaa syleilevä eliitti ei myöskään ollut muiltakaan osin maailmanloppua julistavan Paloheimon mieleen. Paloheimon mukaan "maailmanloppu ei ole tulossa vaan menossa eli me elämme sen keskellä". Vihreiden ihmisoikeusvaahtoilu intersukupuolisuuksineen ja sekoileva opportunismi sen omimmalla alueella ydinvoimapolitiikassa lienee suututtanut osan äänestäjistä. Kehottaisin Vihreitä miettimään tarkoin seuraavan neljän vuoden aikana, mitä kysymyksiä se aikoo pitää tärkeimpinä kynnyskysymyksinä seuraavissa vaaleissa. Sen olisi mielestäni valittava, aikooko se taistella feministien ja liberaalien nuorten äänistä yhdessä Vasemmistoliiton kanssa, vai alkaako se houkuttelemaan takaisin puolueesta vieraantuneita nykylinjaa konservatiivisempia luonnonystäviä.

Mikä Vihreiden maahanmuuttolinjauksissa sitten mättää? Maahanmuuttokriitikoita haastavat vihreät poliitikot ovat silloin tällöin halunneet tietää, mikä olisi halla-aholaisten mielestä sopiva määrä maahanmuuttajia. Kuitenkaan he eivät itse ole siihen kysymykseen vastanneet. Kertaakaan en ole kuullut liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa ajavien ihmisten kertovan, miten paljon Suomella on taloudelliset resurssit ja huoltosuhde huomioon ottaen varaa vastaanottaa esimerkiksi humanitaarisia maahanmuuttajia. Mielestäni on edesvastuutonta ajaa menoja lisääviä ideologioita, jos ei pysty kertomaan mihin Suomella on varaa. Ei kai sentään miljardiin humanitaariseen maahanmuuttajaan? Tai edes miljoonaan? Kun valtion kassa on tyhjä, on turha puhua siitä, että kaikenlainen maahanmuutto on voimavara ja rikkaus. Monikulttuurisuuden nimeen vannova "suvaitsevaisto" ei myöskää koskaan kerro, mitä Suomessa ollaan tekemässä niin olennaisesti toisin kuin muualla Euroopassa, että muissa maissa yleistynyt ghettoutuminen ja nuorten muslimimiesten radikalisoituminen ei tapahdu täällä; kaikki kun päinvastoin viittaa siihen, että täällä ollaan tekemässä juuri ne virheet, jotka muuallakin.
Vihreiden nettisivuilta löytyy mm. seuraavanlaisia virkkeitä, joista käy ilmi, että piikki on aina auki, kun on kyse maahanmuutosta:

"Maahanmuuttajille on räätälöitävä lisää erikoiskursseja ja tutkintoja, joilla he voivat hankkia tarvitsemansa lisäpätevyyden Suomen oloihin. Eri tasoista kieliopetusta tulee olla tarjolla nykyistä enemmän."

Onneksi ei maksa mitään.

"Peruspalveluissa, esimerkiksi terveyskeskuksissa ja päiväkodeissa, on otettava huomioon eri kulttuuritaustoista tulevien ihmisten – naisten ja miesten, lasten ja vanhusten – erityistarpeet."

Suomalaiset vanhukset makaavat paskavaipoissaan koko päivänkin, kun kunnilla ei ole varaa pitää laitoksissa tarpeeksi henkilökuntaa. Maahanmuuttajien erityistarpeisiin riittää rahaa?

"Maahanmuuttajien saatavilla tulee olla kunnolliset, keskitetyt, eri hallinnonaloja yhdistävät neuvontapalvelut."

Kas kun kantaväestöllä ei ole!

"Suomen on kannettava vastuunsa maailman pakolaisista ja tarjottava turvapaikka nykyistä useammalle. Pakolaiskiintiöitä on nostettava selvästi nykytasosta. Perheiden yhdistäminen tulee tapahtua mahdollisimman nopeasti. On kunnioitettava ihmisen oikeutta perustaa perhe Suomessa sekä ennen maahanmuuttoa alkanutta perhe-elämää."

Onneksi meillä ei ole mitään tärkeämpää, mihin niukkoja resursseja sijoittaa.

Uskontojen tasaveroisuutta julistava Vihreät kertoo nettisivuillaan seuraavaa:

"Maailmankatsomuksen ja uskonnon vapautta on puolustettava, monikulttuurisessa yhteiskunnassa valtion tulee kohdella kaikkia uskonnollisia yhteisöjä tasaveroisesti ja valtion erityissuhde kahteen uskonnolliseen yhdyskuntaan on lopetettava."

Mutta, mutta. Sitten lipsahtaa seuraavanlainen kummajainen:

"Maahanmuuttajilla on oikeus oman kielen ja kulttuurin säilyttämiseen. Meidän on huolehdittava siitä, että uusilla tulijoilla on esimerkiksi tiloja, joissa kohdata ja harjoittaa omaa uskontoa."

Hetkinen. Eihän sen näin pitänyt mennä. Eihän yhteiskunnalle pitänyt kuulua minkään uskonnon rahoittaminen ja tilojen järjestäminen.

Juuri edellä mainittujen lauseiden sisältämä positiivisen erityiskohtelun malli maahanmuuttajia kohtaan saa monen suomalaisen tuntemaan itsensä alati supistuvien ja huononevien peruspalveluiden äärellä toisen luokan kansalaiseksi. Silloin viha saattaa perusteettomasti syttyä maahanmuuttajia kohtaan sen sijaan, että järjestelmän eriarvoistavasta kohtelusta syytettäisiin sen luojia eli poliitikkoja. Tiivistettynä syynä vihreän politiikan epäonnistumiselle voitaneen pitää sen karkaamista realismin ulkopuolelle. Johtuneeko se siitä, että harva Vihreiden kansanedustaja asuu humanitaaristen maahanmuuttajien arkea lähellä kuntien vuokrakasarmeissa tai että toimeentulotukivaikeuksissa kansalainen ei heti jaksa kiinnostua sukupuolineutraalista avioliitosta. Kuvaavaa on, että kun Saksa, Ranska ja Iso-Britannia ovat alkaneet myöntää monikulttuurisuuden ja maahanmuuttajien integraation epäonnistuneen kohdallaan, Suomen Vihreät julistavat meille vapautuksen teologiaa:

"Yksilönvapaudet ja yhdenvertaisuus toteutuvat parhaiten toimivassa monikulttuurisessa ja suvaitsevassa yhteisössä. Erilaisuuden kohtaaminen ja hyväksyminen vapauttaa koko yhteiskunnan"

Schengenin sopimus - susien ryntäys lammastarhaan

Varakkaassa luxemburgilaisessa hieman yli 400 asukkaan Schengenin kylässä vihreää kahvia ja quetsche -torttua (eräänlainen luumutorttu) rauhassa nautiskelevat asukkaat tuskin aavistivatkaan, millaiseksi kirosanaksi kylän nimi muuttuisi monen eurooppalaisen suussa. 14. kesäkuuta 1985 Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Saksa ja Ranska allekirjoittivat kylässä sopimuksen, joka nykyisin tunnetaan laajalti säännölliset rajatarkastukset poistaneena sopimuksena ja johon on vuosien kuluessa liittynyt miltei kaikki Euroopan maat Irlantia ja Iso-Britanniaa lukuunottamatta. Suuruudenhulluina ja hölmön idealistisena EU-maiden johtajat halusivat, liittovaltiohuuman ollessa kuumimmillaan, leikkiä Yhdysvaltoja ja antaa eurooppalaisten tuntea olevansa yhtä suurta perhettä.

Suomi vietiin mukaan Schengenin sopimukseen EU -politiikasta tutun mallioppilaan roolissa, kuten kaikkiin muihinkin EU-sopimuksiin, ilman suurempia keskusteluja tai kansalaisten mielipiteiden selvittelyjä. Kun Esko Aho allekirjoittaessaan Suomen liitymissopimuksen Euroopan unioniin tuli hyväksyneeksi myös monituhatsivuisen Maastrichtin sopimuksen, hän myönsi toimittajalle, ettei ollut lukenut koko sopimusta. Jos olisin ollut tuolloin toimittaja, olisin kysynyt Aholta, että onko hänellä tapana tehdä asuntokauppojakin lukematta kauppakirjoja. Eduskunnalle viime tipassa luettavaksi toimitettu Maastrichtin sopimus ja kiire kaikkien eteen laitettujen papereiden allekirjoittamisessa paljastuikin myöhemmin tarkoitushakuiseksi. Kun suomalaiset vuosia myöhemmin heräsivät peräänkuuluttamaan oikeutta saada äänestää euron käyttöönotosta, heille vastattiin, että äänestäminen on turhaa, sillä Suomi on jo hyväksynyt rahaliiton Maastrichtin sopimuksessa. SDP:n Paavo Lipponen ei joko tiennyt vuonna 1992 solmitun ja 1993 ratifioidun Maastrichtin sopimuksen sisällöstä tai hän valehteli tietoisesti kalastellakseen kyllä -ääniä EU-äänestykseen sanoessaan A-studiossa maaliskuussa 1994 seuraavaa:
 "Euroopan unionissa ei ole päätetty vielä perustaa yhteistä rahaa, ei yhteistä puolustusta eikä myöskään yhteistä poliisia, jotka olisi kaikissa maissa. Tällaisesta on keskusteltu, mutta ne ovat hyvin pitkän aikavälin asioita toteutuakseen ja me voisimme itsenäisenä kansakuntana päättää siitä, mihin me menemme mukaan. Menemmekö mukaan tällaisiin ratkaisuihin. Ja sen voin sanoa sosialidemokraattisesta puolueesta, että emme Euroopan Unionin jäsenenä aja liittovaltion perustamista.” 

Mielestäni koko Suomen vieminen EU:iin oli suuremman luokan silmänkääntötemppu ja kusetus - kansanäänestyksestä huolimatta - , jonka vertaista saa Suomen historiasta hakea. Liittymisen jälkeenkin Suomi on ollut harvinaisena etupulpetin oppilaana syömässä kaiken sen, mitä suuhun työnnetään. Kun Suomessa joku uskaltaa yskäistä ja kysyä, että eikö voitaisi ensin hieman katsoa, mitä muut maat tekevät, hallitus kiirehtii sanomaan, että Suomen on pysyttävä kaikissa ytimissä - ilmeisesti myös pimeyden - ja pöydissä, ettei meitä vain unohdeta. Suomalaisille kerrotaan kerta toisensa jälkeen, että päätöksille ei ole muuta vaihtoehtoa, vaikka monet muut EU:maat, pienet ja suuret, hakevat erivapauksia sopimuksiin ja jättäytyvät niiden ulkopuolelle. Ei olisi tarvittu suuria profeetan lahjoja, että Schengen -sopimuksen aiheuttamat ongelmat olisi voitu kuvitella jo ennen sopimuksen hyväksymistä. Itse ainakin olin hyvin skeptinen jo vuonna 2001, jolloin sopimusta alettiin Suomessa soveltaa.

Rajojen aukeamisen jälkeen kesti muutamia vuosia ennen kuin rikolliset, eli tämän tarinan sudet, keksivät kohtalaisen puhtoisen ja sinisilmäisen pohjoisen lammastarhamme. Ensimmäisten susien saapuessa iltapäivärosvoretkilleen Suomeen sana pohjolan lihavista lampaista alkoi kiirimään kohti Välimeren aaltoja. Ensimmäisenä maahan saapuivat Baltian maista kotoisin olevat koruliikeryöstäjät ja asuntomurtomiehet. Kun osa susista oli jäänyt täällä virkavallan hampaisiin ja joutunut telkien taakse, etelää kohti lähti kiirimään sana myös Suomen lepsuista rangaistuksista. Puuttuvia rajakontrolleja korvaamaan oli luotu SIS -tietojärjestelmä, josta eri maiden viranomaiset saavat tietoa varastetusta tavarasta ja etsintäkuulutetuista henkilöistä, mutta joka tietenkään ei pystynyt estämään "vilpittömin" aikein turisteina Suomeen matkaavia susilaumoja. SIS -järjestelmä totesi vain "SIS siunakkoon, mikä susj!" ja katseli reput täynnä Suomesta poistuvia susia. Rosvopaistin tuoksu leijui susien mukana myös mustan mullan maille Romaniaan, josta Suomea kohti lähti ammattitaitoisia varkaita pullonkerääjiä ja kerjäläisiä turisteja. Loppu onkin sitten tuttua: siivottomia ja laittomia leirejä, aggressiivista katukerjäämistä, lompakkovarkauksia, maksuvälinepetoksia, asuntomurtoja, myymälävarkauksia ja ryöstöjä. Viime vuosina nämä "turistit" ovat laajentaneet matkailuaan koko Suomeen. Ja mikäs täällä on ollessa, kun perään katsoo Vihreiden Kimmo Helistö, joka on huolissaan siitä, miten maatamme rikastuttavat vieraat voivat. Riihimäen rautatieasemalta napattiin pari vuotta sitten kaksi "turistia", jotka olivat tukenet viereistä Prismaa viemällä sieltä foliovuoratulla kassilla 2000€:n edestä elektroniikkaa. Valvontakamerakuvista selvisi, että kaksikko oli vieraillut siellä edellisenä päivänäkin, eikä varmasti poistunut silloinkaan tyhjin käsin. Tällaiset tapaukset ovat täyttäneet viime vuosina lehtien uutispalstat, eikä loppua näy. Lampaat ovat kattaneet susille pöydän, josta ei ruoka lopu.

Olen miettinyt, mikä Schengenin sopimuksessa on niin ihanaa ja mahtavaa, että sitä kannattaa pitää voimassa. En ole keksinyt sille muuta hyötyä kuin rajamuodollisuuksien nopeutuminen, mutta negatiivisia sivuvaikutuksia sitäkin enemmän. Näyttää siltä, että olemme yskää torjuessamme kehittäneet itsellemme keuhkosyövän. Tähän syöpään on viime päivinä herännyt Ranska, joka on saanut tarpeekseen näistä Schengen -sopimuksen sivuvaikutuksista ja alkanut vaatia sopimuksen säätämistä. Merkillistä on se, että Schengenin sopimuksen vaikutuksia terrorismin ja laittoman muuttoliikkeen leviämiseen on täytynyt paikata lisäsopimuksilla, esimerkkinä Prümin sopimus. Maalaisjärjellä herää kysymys, miksi pitää ensin purkaa seinä, ja sitten ryhtyä virittelemään aukkoon muovia tuulensuojaksi. Kun Schengenin sopimusta tarkastelee siitä näkökulmasta, mitä on jäänyt ns. viivan alle, olisin pitkän miinuksen välttämiseksi valmis ilomielin näyttämään passiani rajoilla vaikka kymmenen kertaa per raja.
Wikipedian mukaan Remerschenin kunta Luxemburgissa muutti nimensä alueellaan sijaitsevan kylän mukaisesti Schengeniksi halutessaan hyötyä tuon nimen tunnettavuudesta. En ole varma kannattiko.

Kansankirkko - koko kansan loukkaantumisautomaatti

Erosin aikanaan evankelis-luterilaisesta kirkosta siksi, että olin tyytymätön sen linjauksiin tai pikemminkin sen linjattomuuteen. Suurta osaa eropäätöksen vahvistumisessa näytteli Kirkko ja kaupunki -lehti. Lukiessani sitä tulin aina vihaiseksi; se kun näytti keskittyvän kehuskelemaan sitä, mikä oli kirkon dogmien vastaista, ja halveksumaan sitä, mikä oli sen pitkän historian kulmakivi. Toisin kuin monien muiden kirkosta eronneiden mielestä, minulle kirkko ei ollut liian ahdasmielinen ja konservatiivinen, vaan päin vastoin joka suuntaan kumartelemaan pyrkivä ja kaikkia mielistelevä, tee-se-itse -uskontoa edustava laitos. Yli kymmenen vuotta kirkon jäsenyyden ulkopuolella sai minut antamaan sille paljon anteeksi, koska ymmärsin sen koostuvan meistä vajavaisista seurakuntalaisista eikä taivaasta laskeutuneesta tähtiaineksesta. Viime vuonna päätin liittyä kirkon jäseneksi takaisin, mutta en suinkaan siksi, että olisin kokenut homoliitoista ja vielä naispappeudestakin riitelevän kirkon hengelliseksi kodikseni. Halusin liittyä kirkkoon sen vuoksi, että ajattelin voivani tarjota sille jotakin vaikkapa vapaaehtoistyön kautta.

Kirkon opillisissa linjauksissa ja suvaitsevaisuudessa sekä sen puutteessa on ollut viime vuosina aivan oikeutetusti ihmettelemistä. Muistan erään ateistinkin sanomalehden mielipidepalstalla ihmetelleen kirkon puolesta sitä, miksi se sallii joukoissaan ateistipappeja, jotka murentavat kirkon olemassaolon oikeutusta, sillä eihän mikään itseään kunnioittava liike tai uskonto voi sallia perustustaan pikku hiljaa nakerrettavan palasiksi. Samoihin aikoihin kirkon johto sai allergisia reaktioita kirkon penkit täyttävästä, hieman karismaattisuuteen poikenneesta Nokian kirkkoherrasta. Kirkko pohdiskeli vakavasti, onko kirkkoherra Markku Koivisto harhaoppinen, vaikka se toisaalla ei löytänyt harhaoppisuutta papissa, joka tunnusti, ettei usko persoonallisen Jumalan eikä pahan olemassaoloon. Ehkäpä turhan itseisarvoisesti mahdollisimman suuren jäsenmäärän säilyttääkseen kirkko on joutunut säveltämään opinkappaleidensa tulkinnat äärimmilleen ja myötäillyt yhteiskunnassa valtaan nousseita arvoja. Järkevämpää kirkon kannalta olisi ollut pitää kiinni kristinuskon perustasta, erottautua valtiosidonnaisuuksistaan, antaa kulttuurikristittyjen lähteä ja sopeutua jäljellejääneiden kanssa muuttuneeseen tilanteeseen.

Kirkolle ongelmallisia jäseniä ovat mielestäni sellaiset, jotka pitävät kirkkoa palveluautomaattina ja jotka kirkollisveroa maksavina - vaikkakin muuten kirkon toimintaan osallistumattomana - aika ajoin nousevat kuluttajan lailla vaatimaan mieleistänsä tulkintaa, siunausta tai muuta myönnytystä kirkolta. Kirkkoa ei nähdä - ehkäpä kirkollisveron ja valtiosidonnaisuuden vuoksi - yhteisönä, joka vaatii jokaisen panosta, vaan ylhäältä annettuna palvelevana laitoksena. Kirkon jäseninä on paljon sellaisia, jotka eivät allekirjoita kirkon opeista juuri mitään, vaan ovat muodostaneet kuin supermarketin hyllyiltä poimittuna oman tee-se-itse -uskontonsa yhdistellen siihen vaikkapa kristinuskon vuorisaarnan ja new age -liikkeen opettaman ihmisessä asuvan jumaluuden. Tämän kuulee jo puheestakin: "Minun jumalani ei tee sitä, ja sitä paitsi minun jumalani on tällainen.......". En ole koskaan voinut ymmärtää sitä, miten itsetehty jumala voi antaa hädän hetkellä turvaa ja toivoa. Eikö uskonnossa ole olennaisinta turvautuminen ajasta ja tämän maailman lainalaisuuksista vapaaseen Jumalaan, joka on armahtava ja rakastava, mutta myös ihmisestä riippumattoman muuttumaton ja oikeudenmukainen? No ei minun tarvitsekaan ymmärtää sitä, miksi joku haluaa tehdä itselleen jumalan. Minusta kirkon pitäisi vain antaa tuollaisten jäsenten lähteä, vaikkapa sitten ovet paukkuen.

Kun joiltakin kirkon näkemyksiä julkisuudessa voimakkaasti arvostelevilta ja kirkkoon kuulumattomilta henkilöiltä on kysynyt, millä oikeudella nämä arvostelevat kirkon päätöksiä, kun eivät ole sen jäseniäkään, vastaukseksi saa yleensä sen, että niin kauan kuin kirkko saa yhteisöverosta osan ja nauttii valtionkirkon asemaa, sen asioihin saa kuka tahansa suomalainen puuttua. Sen jälkeen selitetään, että jos kirkko erotetaan valtiosta, sitten se saa tehdä aivan mitä lystää. Näiltä kriitikoilta tuntuu unohtuvan se, että mikäli julkisuudessakin väläytelty kirkon yhteisövero-osuuden ja vihkioikeuden poisto toteutuisi sekä hautausmaiden ja rekisterien pitäminen siirrettäisiin valtiolle, kustannukset veronmaksajille tulisivat olemaan täysin samat; veroja vain korotettaisiin jossain toisessa luokassa. Maistraatit ilmoittivat jo, että henkilökunnan määrää pitäisi lisätä moninkertaiseksi, mikäli viralliset vihkimiset keskitettäisiin vain maistraateille. Valtion tai kuntien olisi lisäksi perustettava hautausmaiden ylläpitämiseen omia yksiköitä. Valtion henkilöstön paisuttaminen maistraateissa ei taida oikein sopia valtion tuottavuusohjelman tavoitteisiin. Itse kyllä kannatan myös lämpimästi kirkon erottamista valtiosta, mutta en kuvittele, että se laskisi kenenkään verorasitusta senttiäkään. Periaatteellisella tasolla se ehkä joitakin kyllä lohduttaisi.

Julkisuudessa on alkanut muoti-ilmiö, jossa narsistiset julkkikset heittäytyvät evankelis-luterilaisen kirkon uhreiksi. Iltapäivälehdet käyvät haastattelemassa näyttelijät, vapaa-ajattelijat ja poliitikot läpi  viestittäen näiden paheksuvat terveiset "ahdasmieliselle" kirkolle. Uhrina olemiseen koukussa olevat "suvaitsevaiset" itkevät, kuinka heiltä on viety ihmisarvo, kun kirkko ei suinpäin ryntää siunaamaan heidän parisuhteitaan. Samat "suvaitsevaiset" lähettävät solvauksia ja tappouhkauksia esimerkiksi omasta vakaumuksestaan kertoneelle Päivi Räsäselle, jolta nämä uhriutumisuskonnon edustajat voivat viedä uskonnon- ja mielipiteenvapauden lisäksi myös ihmisarvon. Kun katselin televisiosta kaksinkertaisen uhrin Jani Toivolan esiintymistä homoliittokohun aikaan, häneltä puuttui kaikki halu ymmärtää toisten ihmisten näkemyksiä. Hän toisti vain sitä, miten toisten mielipiteet veivät häneltä ihmisarvon, vaikka häneltä itseltään ei varmasti herunut sen enempää arvonantoa uskonnollisen vakaumuksen vuoksi toisinajattelevia kohtaan. Toivola tuntui odottavan sitä, että koko maailma polvistuu hänen eteensä ja myöntyy hänen ehtoihinsa ihmisarvon toteutumisesta. Olisin ymmärtänyt Toivolan esiintymisen, mikäli olisi puhuttu siviilivihkimisestä avioliitto-oikeuksin, mutta Toivolan kiristys kirkkoa kohtaan oli itsekästä, ikään kuin hänen näkemyksensä olisi ainoa oikea vaihtoehto. Oletetaampa, että Jumala ei hyväksy samaa sukupuolta olevien avioliittoa. Mitä hyödyttäisi siinä tapauksessa kirkolta kiristetty ja väkisin puristettu "siunaus", jos Jumala ei sitä kerran hyväksy? Eikö se olisi suuremman luokan itsepetosta. Toisaalta, jos Toivola ei sisimmässään usko Jumalan olemassaoloon, mihin hän kirkon avioliittotulkintaa tarvitsee? Tai jos Toivola uskoo Jumalan olevan liberaali ja hyväksyvän samaa sukupuolta olevien avioliitot, miksei hän sitten perusta seurakuntaa, jossa olisi sallittua uskoa niin. Miksi homoavioliitolle on saatava kirkon hyväksyntä ja siunaus vaikka aseella uhaten? Eduskuntaankin tämän kohun turvin ratsastanut Jani Toivola ei taida koskaan saada kaipaamaansa ihmisarvoa, jos hän saa sen mielestään vasta sitten, kun kaikki ihmiset maailmassa ovat hänen kanssaan samaa mieltä.

Kirkon on valittava tulevaisuudessa joko linja, jossa se myötäilee yhteiskunnallisia arvoja ja yrittää edelleenkin kumarrella mahdollisimman moneen suuntaan, tai annettava kirkon oppeja hyväksymättömien ihmisten kaikota ja sopeutua huomattavasti pienempään jäsenmäärään. Ensiksi mainitussa vaihtoehdossa se on vaihtanut arvopohjansa kristinuskosta joksikin muuksi, eikä se mielestäni ole silloin enää kristillinen. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa se voi selvitä toimivana kirkkokuntana kuten ortodoksinen ja katolinen kirkkokin, jos se samalla luopuu halusta miellyttää suurinta osaa kansasta.

EU:lla Rooman kohtalo?

Kaikki tuntevat sanonnan "historia toistaa itseään", mutta hyvin harvat näyttävät oikeasti oppivan tuosta sanonnasta. Euroopan unionista on muodostunut etuoikeutettujen ja hyväosaisten eurooppalaisten yksityishenkilöiden ja suuryritysten edunvalvontakoneisto, joka tarvitsee jäsenmaita rahoittamaan mässäyksensä ja juominkinsa sekä byrokraattisen toimimattoman mammutin, europarlamentin.

Rooman valtakunnassa kansalaiset jakautuivat kahteen yhteiskuntaluokkaan, perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Muodollisen tasavallan senaattia hallitsivat patriisisuvut plebeijien joutuessa tyytymään kansantribuunin virkaan, jonka kautta he pystyivät vaikuttamaan veto -oikeudella senaatin päätöksiin. Euroopan unionissa roomalaista senaattia vastaavat ministerineuvosto ja komissio, jonka komissaareja ei valita vaaleilla, vaan jäsenmaiden hallitusten toimesta kabinettipolitikoinnin jälkeen: valituksi tulee silloin tietenkin vain EU-aatteen uskollisimmat ja nöyrimmät kannattajat. Euroopan parlamentin voi katsoa vastaavan kansantribuunia, johon unionin jäsenmaiden kansalaiset voivat äänestää edustajansa. EU.n todelliset vallankäyttäjät tiedostavat sen, että parlamenttiin saattaa kansanvallan myötä tulla edustajia kuten Timo Soini, jotka eivät mukisematta niele komissiossa valmisteltuja päätöksiä: siksi EU:ssa solmittavat sopimukset äänestetään yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes tulee komissiolle mieluinen tulos. EU:ssa päätöksentekoa leimaa poliittisen opposition puute sekä komission ja ministerineuvoston ylemmyydentunne kansalaisten valitsemia parlamentaarikkoja kohtaan.

Luhistuvien valtakuntien kehityspolulla on usein samankaltaisuuksia: eliitin ja kansalaisten enemmistön suuret tuloerot, vallan keskittyminen sekä hallitsijoiden ylenkatse ja väkivaltainen suhtautuminen kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämisvaatimukseen. Jokin tai kaikki näistä seikoista on vaikuttanut mm. Rooman valtakunnan tuhoon, Ranskan vallankumoukseen, Nicolae Ceausescun kohtaloon Romaniassa ja viimeisimmäksi vallanvaihtoon Tunisiassa, Egyptissä ja Libyassa. Euroopan unioni ei ainakaan laajentumishalussaan ole huomioinut Rooman valtakunnan hajoamisen yhdeksi syyksi mainittua liian suureksi paisumista, jonka seurauksena valtion hallitseminen vaikeutui ja etninen moninaisuus alensi varmasti kansan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Havitellessaan Turkkia unionin jäseneksi poliitikot eivät tunnu pelkäävän sitä, että Turkista tulisi samalla myös EU:n suurimpia vallankäyttäjiä, ainakin väkimääränsä perusteella. Siis maasta, joka on lailla kieltänyt kansalaisiltaan maansa politiikan ja historian arvostelun! Olisivatko ranskalaiset ja britit omanarvontuntoisina kansoina valmiita todella siihen, että Turkki sanelisi heille politiikan suunnan? Turkin väkinäinen liittyminen unioniin johtaisi varmasti Iso-Britannian tai Ranskan unionista eroamisen partaalle; britit kun eivät tähänkään asti ole olleet niitä innokkaimmin EU:iin sitoutuneita.

Talousliberalismiin sitoutunut EU näyttää voimattomalta taistelussa työpaikkojen säilyttämiseksi Euroopassa. Miten me voisimme kilpailla tuotantokustannuksilla maiden kanssa, joissa työntekijöillä ei ole mitään muita oikeuksia kuin tehdä 15-tuntisia päiviä mukisematta? Aasiaan tuotantoaan siirtäneet länsimaiset yritykset ovat vieneet noille orjamarkkinoille myös Euroopassa valtioiden tukirahoituksella synnytetyn korkean osaamisen, joten Euroopan on turha toivoa edes tuotekehityksen säilyvän täällä laajamittaisena. Olen haistavinani todellisen syyn suuryritysten ja elinkeinoelämän lobbaamalle laajalle maahanmuutolle: ylimystö tarvitsee orjansa - kuten Roomassa -, jotta voisi elää leveää elämää. Euroopassa on huomattu, että kun teollisuus valuu vääjäämättä alempien tuotantokustannusten perässä ulkomaille, on tuotava halpatyöntekijät tänne: sillä saadaan myös eurooppalaiset työttömät kilpailemaan maahanmuuttajien kanssa siitä, kuka tekee työt halvimmalla. Tässä pelissä yritysmaailmaa ei kiinnosta se, tulevatko työntekijät elämään köyhyydessä tai luodaanko Eurooppaan Yhdysvalloista tuttu työtätekevien köyhien luokka. Tällaisesta trendistä on viitteitä jo Suomessa. Esimerkiksi palveluiden matalapalkka-aloilla monet yritykset perustelevat muodollisesti  työntekijöiden houkuttelemista ulkomailta sillä, että suomalaisia eivät kiinnosta kyseiset tehtävät. Tämä ei kuitenkaan ole aivan koko totuus. Nämä yritykset eivät oikeasti edes halua palkkalistoilleen suomalaisia työntekijöitä, jotka todennäköisemmin osaavat lukea työehtosopimuksen ja uskaltavat vaatia sen, mikä heille kuuluu.

Olen omakohtaisesti  todistanut, kuinka eräs suuri kiinteistöpalvelualan yritys jatkuvasti huijasi ja venkoili palkanmaksussa sekä suomalaisten että maahanmuuttajien kohdalla. Vuodesta ja palkkanauhasta toiseen puuttuvia palkkoja perusteltiin inhimillisillä erehdyksillä. Maahanmuuttajien kohdalla yritys varmasti nettosi satoja tuhansia ylimääräistä voittoa pelkästään "virheillä", sillä puutteellinen kielitaito estää monia työntekijöitä tutustumasta oikeuksiinsa. Sama yritys tuotatti Kiinasta 100 työntekijää paikkaamaan työntekijäpulaa. Ei mennyt kovin pitkään, kun yritys komeili Helsingin sanomissa kiinalaisten työntekijöiden pompottelun, ala-arvoisen kohtelun ja huijaamisen vuoksi. Lisäksi yritys sai negatiivista huomiota paikallislehdessä yritettyään soveltaa hotellin kerroshoitotyössä urakkapalkkausta vähentämällä 15 minuutin palkan jokaisesta tekemättömästä huoneesta, mikä työntekijältä jäi työnantajan antamasta määrästä tekemättä - työntekijästä riippumattomista syistä. Itse todistin erään guinealaisen työntekijän huijaamisyritystä: Hänen kahden viikon nettopalkasta, joka oli noin 500 euroa - siis täydestä työpäivästä! -, puuttui 200 euroa, eikä sille löytynyt selitystä. Neuvottuani guinealaista ottamaan yhteyttä palkanlaskijaan yhtiö lisäsi puuttuvan 200 euroa, mutta vasta seuraavaan palkkaan. Sitä seuraavasta tilistä tuo 200 euroa oli taas vähennetty, koska palkanlaskija oli muka luullut summaa palkkaennakoksi! Tällaisia työmarkkinoitako EU:ssa halutaan edistää mm. rakennus-, ravintola- ja siivousalalla?

Muun muassa Timo Soini on sanonut, että EU tulee kaatumaan omaan mahdottomuuteensa ja että rahaliitolle heitetään hyvästit siinä vaiheessa, kun Saksa kyllästyy maksajan rooliin. On vaikea olla eri mieltä, kun katsoo EU:n jatkuvasti rikkovan omia rahaliittosääntöjään ja jäsenmaat kiukuttelevat, kun lainoitushaluja tuhlaajapojan elämälle ei kaikilta löydy: (http://yle.fi/uutiset/teemat/vaalit_2011/2011/04/suomea_pidetaan_aarikonservatiivisena_portugalissa_2533772.html)

Populismi vs elitismi

Perussuomalaisten vaalivoitto on kirvoittanut ennennäkemättömän viharyöpyn suomalaisessa ja ulkomaisessa mediassa, minkä vuoksi monet toimittajat ja politiikkaa seuraavat bloggaajat ovat käyneet oikeutetusti vastahyökkäykseen demokraattisen äänestystuloksen puolustamiseksi. Muun muassa Helsingin Uutisissa 20.4. ollut Risto Hietasen pääkirjoitus ja bloggaaja Jussi Lähteen kirjoitus kritisoivat ansiokkaasti nk. eliitin tai itseään älymystönä pitävien etuoikeutettujen suhtautumista vaalitulokseen. Perussuomalaisten viime vuosien aikana noussut kannatus herätti "sivistyneistössä" huolta nk. vihapuheista ja nettikirjoittelun muuttuneesta luonteesta. Nyt nämä samat tahot suoltavat vihapuhetta ja väärää todistusta Perussuomalaisia kohtaan, eikä mikään sanamuoto ole liian alatyylinen tälle vapaamieliselle sivistyneistölle. Kuten Hietanen kirjoituksessaan totesi, liberaalisivistyneistö todella näytti patamustansa.

Helsingin yliopiston valtio-opin professori Jan Sundberg suorastaan ylpeilee iltapäivälehtien palstoilla antamistaan Perussuomalaisia demonisoivista kommenteista ulkomaiselle lehdistölle. Vaikka Sundberg selittelee mustan valkoiseksi toteamalla, ettei hän ole väittänyt Perussuomalaisia natsipuolueeksi, hän on kuitenkin verrannut puolueen ohjelmista vääristeltyjen ja väritettyjen tulkintojen muistuttavan natsien näkemyksiä. Luuleeko professori tekevänsä urhean isänmaallisen teon, kun hänen kommenttiensa perusteella BBC julkaisee uutisen, jossa kerrotaan Perussuomalaisten ajavan ruotsin kieltä pois Suomesta ja haluavan naisten tekevän vähemmän töitä ja enemmän puhtaita suomalaisia lapsia? Suomalainen voi sentään erottaa tällaisen olevan paskapuhetta, sillä oikeaakin informaatiota on tarjolla omalla kielellä. Ulkomaalaisen käsitys pienestä suomalaisesta puolueesta perustuu usein oman maan uutistoimiston tietoihin ja siksi ei ole yhdentekevää mitä sontaa ulkomaiselle medialle syötetään. Oletetaampa, että Timo Soinista tulee ministeri, joka joutuu matkustelemaan työnsä puolesta ympäri maailmaa. Onko Suomen edun mukaista, että häntä on valheiden vuoksi ulkomailla vastassa paikallisten palestiinalaishuivikaulojen mielenosoitus ja media valmistautuu jonkinlaisen pekkasiitoimen vastaanottamiseen?

Suomalainen politiikan ja kulttuurielämän "eliitti" ilmoitti Jörn Donnerin johdolla lähtevänsä taistoon Perussuomalaisia vastaan ja ainoa, mitä se kykeni tekemään, oli heittää kuraa Perussuomalaisten päälle. Missä oma aate ja sen puolesta argumentointi? Jos nk. älymystö luuli lokakampanjallaan ennen ja jälkeen vaalien demonisoivansa persut sukupuuttoon, se teki juuri päinvastaisen vaikutuksen. Se vähäväkisempi kansa osasi kyllä tunnistaa eliitin ylimielisen ja nenän vartta pitkin katsovan asenteen, ja tuli yhä perussuomalaisemmaksi. Perussuomalaisten nimittely ja kansan tahdon halveksunta on tehnyt minustakin yhä vankemman puolueen  jäsenen; olen sitä jo pelkästä solidaarisuudesta. Jos Perussuomalaisiin vähättelytarkoituksessa liitetty populismi tarkoittaa elitismin vastakohtaa, olen ziljoona kertaa mieluummin populisti.